Tänään yhdeksän jälkeen aamulla Iisa Pykäri lauloi siihen oloon melkein pakahtuu / kun tuntuu että voisi vain itkeä / vaikka ei ole suruja / vaikka kaikki on kunnossa pysähtyessäni katselemaan Jyväskylän satamaa, olin vähän aikaisemmin katsellut auringonnousua ikkunalasin takana ja seistessäni silloin siinä, katselemassa satamaa, tunsin ensimmäistä kertaa olevani kotona Jyväskylässä. Siihen meni kokonainen kuukausi, mutta Jyväskylästä tuli minun kotini, eikä pelkästään siitä rakkaasta pienestä yksiöstäni vaan koko kaupungista huolimatta siitä, että se on itselleni edelleen suhteellisen tuntematon. Tuntui niin uskomattomalta, että hetken luulin pakahtuvani siihen tunteeseen ja jatkaessani matkaani hymyilin kuin kilpaa auringonsäteiden kanssa, kilpaa jokaisen onnellisuuttaan hehkuvan vastaantulijan kanssa.
Kun tuntuu että voisi vain itkeä Iisa Pykäri kuiskasi vielä istuessani ensimmäistä kertaa kuukauteen matkalla Savonlinnaan, maiseman kiitäessä ohitseni kuin filminauhana minä en osannut lopettaa hymyilemistäni ja kävellessäni myöhemmin maailman tutuimmassa metsässä kuuntelin hiljaisuutta suunnatonta onnellisuutta rintalastani alla, olin aivan käsittämättömän onnellinen ja niin sanoinkuvaamattoman vahvasti elossa, ettei sille tunteelle riittäisi kokonaiset lauseetkaan. Siihen oloon melkein pakahtuu, sen tiesi musiikkikin.
Lähetä kommentti