VON HERTZEN BROTHERS @ LUTAKKO 22 04 2016
Fanikulttuuriin liittyvä keikoille jonottaminen on ollut itselleni aina suhteellisen vieras käsite, lukemattomista eturivistä todistamistani keikoista huolimatta niihin suurimpiin saavutuksiini keikoille jonottamisen suhteen lukeutuvat kahden tunnin jonottaminen Rubikin viimeiseille keikalle joulukuussa 2013 ja vähän yli kahden tunnin jonottaminen Apulannan Barona-areenan keikalle tammikuussa 2015. Minä en vain yksinkertaisesti lukeudu ihmisiin, jotka saapuvat aamuseitsemältä jonottamaan lempiyhtyeensä keikalle, kuulun enemmän niihin ihmisiin, jotka saapuvat paikalle puoli tuntia ennen ovien aukeamista ja pääsevät eturiviin kaikesta huolimatta. Viime perjantaina tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta ja jostain tuntemattomasta syystä jonotin ensimmäistä kertaa elämässäni kolme kokonaista tuntia Von Hertzen Brothersin keikalle, huhtikuun kylmyydessä varpaani jäätyivät ensimmäisen jonottamistunnin aikana ja repiessäni sitten hupparini hihoja lämmittämään sormiani vain hetkeä ennen ovien aukeamista olisin ollut valmis myymään sieluni talvitakista, kaulahuivista ja lapasista. Kaikki arvostukseni ihmisille, jotka ovat valmiita jonottamaan lempiyhtyeidensä keikoille aamuseitsemästä lähtien, minusta ei nimittäin varmaan koskaan olisi siihen.
Minusta ei todellakaan olisi siihen, nauroin seistessäni eturivissä odottamassa itselleni henkilökohtaisesti äärettömän rakkaan yhtyeen nousevan värivaloihin, eivätkä ne kaksi tuntia tuntuneet enää kolmen tunnin jonottamisen jälkeen miltään. Von Hertzen Brothersin saapuessa viimein värivalojen loisteeseen kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiini, annoin musiikin ottaa turvalliseen syliinsä ja toisen biisin huutaessa 'cause i can't get out of here / where nothing seems real / the answer is near / i still just hold on to huusin ääntäni käheäksi loputtomasta tunteesta. Nostin käteni ilmaan päästääkseni irti kaikesta ja hetken tuntui aivan kuin olisin palannut ajassa kolme vuotta taaksepäin, niihin uskomattoman hienoihin hetkiin, kun seisoin Tavastialla eturivissä huutamassa kyyneleet silmäkulmissani ja musiikki löysi jokaisen salaisuuteni haurailta käsivarsiltani, hetken tuntui kuin olisin palannut ajassa kolme vuotta taaksepäin ja se oli käsittämättömän vapauttavaa. Vapauttavaa, vaikka kolme vuotta sitten taistelin itseäni vastaan jokaisella hengenvedollani ja en osannut pysähtyä hetkeksikään tuntematta ahdistusta rintalastani alla tai sitten vapauttavaa ehkä nimenomaan juuri siitä syystä, nimittäin siinä hetkessä Lutakon eturivissä tuntui kuin minä olisin vihdoin päättämässä sitä matkaa, jonka kolmen vuoden takaisena keväänä aloitin.
Minusta ei todellakaan olisi siihen, nauroin seistessäni eturivissä odottamassa itselleni henkilökohtaisesti äärettömän rakkaan yhtyeen nousevan värivaloihin, eivätkä ne kaksi tuntia tuntuneet enää kolmen tunnin jonottamisen jälkeen miltään. Von Hertzen Brothersin saapuessa viimein värivalojen loisteeseen kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiini, annoin musiikin ottaa turvalliseen syliinsä ja toisen biisin huutaessa 'cause i can't get out of here / where nothing seems real / the answer is near / i still just hold on to huusin ääntäni käheäksi loputtomasta tunteesta. Nostin käteni ilmaan päästääkseni irti kaikesta ja hetken tuntui aivan kuin olisin palannut ajassa kolme vuotta taaksepäin, niihin uskomattoman hienoihin hetkiin, kun seisoin Tavastialla eturivissä huutamassa kyyneleet silmäkulmissani ja musiikki löysi jokaisen salaisuuteni haurailta käsivarsiltani, hetken tuntui kuin olisin palannut ajassa kolme vuotta taaksepäin ja se oli käsittämättömän vapauttavaa. Vapauttavaa, vaikka kolme vuotta sitten taistelin itseäni vastaan jokaisella hengenvedollani ja en osannut pysähtyä hetkeksikään tuntematta ahdistusta rintalastani alla tai sitten vapauttavaa ehkä nimenomaan juuri siitä syystä, nimittäin siinä hetkessä Lutakon eturivissä tuntui kuin minä olisin vihdoin päättämässä sitä matkaa, jonka kolmen vuoden takaisena keväänä aloitin.
Matka siitä kolmen vuoden takaisesta keväästä siihen hetkeen Lutakon eturivissä on ollut uskomattoman pitkä, olen huutanut ääntäni käheäksi määrittelemättömästä tunnemassasta ja itkenyt vuolaasti musiikin iskiessä selkäytimeen, katsellut ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana vuorokauden vaihteessa ja istunut rautatieasemalla aamuyöllä ahdistus seuranani. Olen päästänyt irti kaikesta, hajonnut palasiin ennen ensimmäistäkään sointua ja katsonut silmiin osaamatta valehdella, mutta kaiken sen jälkeen siinä hetkessä Lutakon eturivissä tuntui, ettei se matka tule olemaan enää pitkä, sanojen for the first time / i understand / what the words of true love really mean kaikuessa värivaloissa minussa asui niin uskomattoman aitoa onnellisuutta, etten olisi kolme vuotta sitten osannut kuvitellakaan. Siinä, missä kaksikymmentäviisi aiemmin todistamaani Von Hertzen Brothersin keikkaa ovat saaneet kyyneleet virtaamaan poskipäilleni, tämä viime perjantaina todistamani keikka sai huutamaan loputtomasta onnellisuudesta, nostamaan käteni ilmaan musiikin tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa ja sulkemaan hetkittäin silmäni.
Sulkemaan hetkittäin silmäni siksi, että tuntui yksinkertaisesti niin käsittämättömän vapauttavalta seisoa siinä eturivissä huutamassa rakkaita sanoja uskomattoman rakkaan musiikin ottaessa turvalliseen syliinsä. Keikan loppuessa sanoihin the dream is taking over / the rise and fall / prospect for escape olin äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kolmen vuoden aikana kokemastani hetkestä, jokaisesta värivalojen loisteessa viettämästäni illasta ja jokaisesta vuodattamastani kyyneleestä, nimittäin ilman niitä minä en olisi ollut siinä. Ilman niitä minä en olisi vuorokauden vaihteen jälkeen istunut puhumassa vähän mistä sattuu tai kirjoittamassa nimeäni backstagen seinään, ilman niitä hetkiä ja loputtomia kyyneleitä minusta ei olisi koskaan tullut niin uskomattoman onnellinen ja siksi kirjoittaessani nyt tätä tekstiä pienessä yksiössäni suhteellisen tuntemattomassa kaupungissa tuntuu, että on kiitettävä sydämensä pohjasta.
Kiitos kaikesta, ilman teitä en olisi tässä.
Lähetä kommentti