2/15/2016

valot pimeyksien reunoilla ovat harvassa mutta olemassa

kynttilöitä 014kynttilöitä 059

Kuullessani ensimmäistä kertaa viime syksyn pimeydessä sanat  "meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa" minun sydämessäni muuttui hetkellisesti rytmi, musiikin tuntuessa selkärangassani valtameren kokoisena tunnemassana kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja tuntui kuin Toni Wirtanen olisi laulanut suoraan niistä asioista, joiden kanssa olin luvattoman useasti taistellut. Valot pimeyksien reunoilla oli siinä vuorokauden vaihteessa itselleni henkilökohtaisesti niin uskomattoman paljon, ettei sitä pystynyt kuvailemaan tuhansin keskeneräisin lausein, siihen ei riittäneet määritelmät täydellisyydestä tai rakkaudesta, mutta istuessani eilen pimeässä, kynttilöiden valaisemassa asunnossani unohduin miettimään, kuinka tämä kyseinen musiikillinen taideteos merkitsi nykyään suunnattoman paljon enemmän kuin sinä syyskuisena yönä.

Sinä syyskuisena yönä olin tavallaan kadottanut itseni, peilikuvan nainen oli sanoinkuvaamattoman väsynyt kaikkeen ja huolimatta siitä, että syksy maalasi pikkukaupunkia oranssilla, ajatukseni pukeutuivat ainoastaan harmaaseen. Silti minä tahdoin uskoa niihin sanoihin, tahdoin uskoa oranssin vähitellen peittävän alleen harmaat ajatukseni ja uskallan väittää, että unohtuessani eilen miettimään tämän taideteoksen merkitystä minun harmaat ajatukseni olivat vaihtuneet valonsäteisiin ja olin onnellisempi kuin olisin osannut kuvitella olevani. Onnellisempi kuin olisin syyskuussa osannut kuvitellakaan, mutta silti vain kiitollinen jokaisesta loputtoman harmaasta hetkestä ja jokaisesta vastoinkäymisestä pikkukaupungin katujen muistuttaessa toisiaan, sillä kaikesta siitä huolimatta tai tavallaan kaiken sen ansiosta olin päätynyt siihen pisteeseen, jossa minä kuuntelin uskomattoman rakasta ääntä puhelimen toisessa päässä ja musiikin kuiskaillessa hiljaa taustalla "sullon sisälläs valtameren kokoinen voima / jonka sä voit oppaaksesi valjastaa" nojasin sohvan selkänojaan pyyhkien silmäkulmiin tarttuneet kyyneleet. Ne samat sanat, joihin tahdoin syyskuun pimeydessä uskoa, olivat kulkeneet mukanani suunnattomasta melankoliasta valonsäteisiin ja merkitsivät siksi enemmän kuin olivat koskaan aiemmin merkinneet, enemmän kuin koskaan osaisin kertoa sanoin.

kynttilöitä 022

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti