Puolitoista vuotta sitten minä istuin Korjaamon vintillä syysmyrskyn hakatessa ikkunalasiin, katselin Laura Moision nousevan lavalle muusikkoystävänsä kanssa pimeyteen verhoutuneen kaupungin valojen heijastuessa armottomina kaari-ikkunoiden lasimaalauksista ja uskomattoman herkän äänen tarinoidessa varovaisesti äärettömästä rakkaudesta hymyilin itsekseni, musiikin päätyttyä hiljaisuuteen kuulin takanani naisen laskevan viinilasin pöydälle. Todellisuus katosi siinä hetkessä musiikin haurauteen, minä unohdin istuvani tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan tunteiden ääripäissä kyynelten tarttuessa kiteinä silmäkulmiini, Laura Moisio oli yksi suurimmista musiikkirakastumisistani sinä vuonna. Viime syyskuussa istuin pimeässä asunnossani kolmensadan kilometrin päässä vintistä, jonka kaari-ikkunoiden lasimaalaukset pohjautuvat parisataa vuotta vanhoihin Helsingin karttoihin, kuuntelemassa artistin toista pitkäsoittoa syysmyrskyn rummuttaessa ikkunalautaan ja kyyneleet tarttuivat jälleen kiteinä silmäkulmiini, rakastuin jokaiseen varovaiseen sanaan ja harkittuun taukoon.
Tänään minä palasin niihin varovaisiin sanoihin ja harkittuihin taukoihin, helmikuun ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani ikkunalasin lävitse pysähdyin kuin naulittuna albumin ensimmäisen raidan raivokkaaseen instrumentaaliosuuteen ja mietin, kuinka yksinkertaisen vaikuttavaa. Laura Moision ääni on yhdistelmä suunnatonta voimaa ja suurta herkkyyttä, äärettömällä intensiteetillä laulettuihin sanoihin kätkeytyy suorien vastausten sijaan epävarmuutta ja musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin selkärankaani suljin hitaasti silmäni tunteakseni jokaiseen sanaan kätketyn tunteen sydämessäni, en sivuääninä vaan voimakkaina lyönteinä. "Näin sinimustia unia / aina siitä eteenpäin / tiennyt en kuinka rumia / kuvia voi nähdä itsestäin” sanat kaikuivat asunnossani minun tarttuessani akustiseen kitaraani, auringonsäteet vaihtuivat vähitellen pimeyteen ja unohduin vielä hetkeksi muistelemaan sitä puolentoista vuoden takaista iltaa, kun kävellessäni rautatieasemalle kaatosade piiskasi kasvojani ja tuuliainen riuhtoi hiuksiani kaksitoista metriä sekunnissa. Sinä iltana katsoessani peilikuvaani bussin ikkunasta näin ripsivärin valuneen poskipäilleni ja hymyn sulautuneen jokaiseen hengenvetooni, tänään olin vähintään yhtä uskomattoman onnellinen tästä nimenomaisesta pitkäsoitosta. Kuunnelkaa tämä koko sydämellänne, rakastukaa.
Lähetä kommentti