2/18/2016

musiikista, rakkaudesta ja kirjoittamisesta

Seitsemän vuotta sitten istuin vanhempieni makuuhuoneessa kirjoittamassa ensimmäistä blogimerkintääni, ikkunalasin takana maaliskuu yritti hitaasti vaihtua kevääseen ja kuulokkeissani soi epäilemättä Apulantaa, sinä keväänä olin turvautunut luvattoman useasti kyseiseen yhtyeeseen. Olin kasvattanut otsahiukseni peittämään vihreät silmäni, yritin epätoivoisesti opetella soittamaan kitaraa kuitenkaan onnistumatta siinä ja koeviikolla musiikki kiinnosti ehdottomasti enemmän kuin historian kertaaminen, kävelin hyppytunneilla tämän pikkukaupungin ainoaan levykauppaan käyttämään rahani siihen tärkeimpään asiaan ja myöhemmin istuin vanhempieni makuuhuoneessa kirjoittamassa vihaisia kommentteja IRC-Galleriassa. Sinä seitsemän vuoden takaisena iltana maaliskuun yrittäessä vaihtua ikkunalasin takana hitaasti kevääseen minä kirjoitin hetkeäkään harkitsematta aivan ensimmäisen blogimerkintäni tietämättä mitään siitä, että kirjoittaisin vielä seitsemän vuoden päästäkin samaista blogia kuunnellen edelleen Apulantaa.

Näihin seitsemään vuoteen on mahtunut uskomattoman paljon, olen istunut satamassa juomassa halpaa viiniä rakkaiden ihmisten kanssa, kuunnellut akustisen kitaran tarinoivan onnellisuudesta auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojen lävitse, kävellyt pitkin hiekkateitä aamuöiden harmoniassa ja matkustanut pysyvästi sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni armottomina ja vastaantulijat juoksevat ehtiäkseen seuraavaan metroon. Olen hukkunut musiikin täydellisyyteen värivalojen loisteessa, huutanut ääntäni käheäksi kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani ja istunut parvekkeella hengittämässä kylmää ilmaa talviaamuina, kävellyt aamuisin opiskelemaan tilinpäätöksiä ja matkustanut sitten takaisin pikkukaupunkiin jäädäkseni. Olen kastanut jalkani rantaveteen auringonlaskun maalatessa maisemaa vaaleanpunaisella ja oppinut vihdoin soittamaan akustista kitaraani, mutta ennen kaikkea minä olen kirjoittanut loputtomasti.

blogin ulkoasu 065

Olen kirjoittanut syysmyrskyn rummuttaessa ikkunalautaan lokakuun pimeydessä, lumisateen muuttaessa suuntaansa ikkunalasin takana aamuyön vaihtuessa hitaasti aamuauringon säteisiin ja aaltojen lyödessä rantakallioon kevään ensimmäisten tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini, mutta näiden seitsemän vuoden aikana se, mistä tahdon kirjoittaa, on kuitenkin muuttunut useasti etsiessäni itseäni hitaasti kirjoittamisen kautta ja opetellessani näkemään auringonlaskujen suunnattoman kauneuden valokuvaamalla enemmän kuin koskaan olisin uskonutkaan. Tavallaan olen kirjoittamisen ja valokuvaamisen myötä kasvanut ihmisenä aivan äärettömän paljon, löytänyt itsestäni suunnatonta rohkeutta kulkea tuntemattomaan luottaen aivan jokaiseen hengenvetooni ja rakastunut maailman äärimmäiseen kauneuteen, siksi en esimerkiksi kahden ensimmäisen vuoden jälkeen osannut enää kirjoittaa niitä melankoliaan verhoutuneita tekstejä tai kertoa pelkääväni itseäni enemmän kuin koskaan. En yksinkertaisesti ollut enää sellainen, minulla ei ollut enää ensimmäistäkään syytä kietoutua melankoliaan jokaisella hengenvedollani tai kirjoittaa siitä keskeneräisiä lauseita, olin huomattavasti enemmän ja sen pystyi lukemaan jokaisesta tekstistäni, rivien välistä.

Huolimatta siitä, että kahden ensimmäisen vuoden aikana opin hitaasti näkemään maailman suunnattoman kauneuden ja päästin irti melankoliaan verhoutumisesta, minä en ole koskaan halunnut luoda harhakuvaa täydellisestä elämästä tai kirjoittaa valheisiin perustuvia keskeneräisiä lauseita. Minä en halunnut väittää olevani jatkuvasti onnellinen, mutta nimenomaan sitä onnellisuutta minä etsin blogiteksteissäni luvattoman useasti, kirjoitin kesäöiden harmoniasta pikkukaupungin satamassa tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini ja tuntemattomista kadunkulmista vieraassa kaupungissa eksyessäni matkalla kirjastoon, kirjoitin etsineeni onnellisuutta jokaisen vastaantulijan kasvoilta ja aivan jokaisesta hengenvedostani, viimeisistä auringonsäteistä. Kirjoitin etsineeni luottaen löytäni sanoinkuvaamattoman onnellisuuteni, kirjoitin pienistä onnellisuuden aiheista päivästä toiseen hymyillen raitiovaunussa iltapäiväruuhkassa ja ymmärtäessäni viimein olevani suunnattoman onnellinen kaikesta ympärilläni aloin kirjoittamaan musiikista, sillä mikään ei ollut tehnyt koskaan yhtä onnelliseksi kuin musiikkiin kietoutuneet aamut tai ne illat värivalojen loisteessa.

blogin ulkoasu 
007

Aloin kirjoittamaan kyynelistä silmäkulmissani musiikin keinuttaessa mukanaan tunteiden valtameressä, suunnattomasta onnellisuudesta eturivissä värivalojen häikäistessä silmiäni ja siitä aivan uskomattomasta tunteesta, kun kitarasoundi kulkee kylminä väreinä pitkin selkärankaani. Siitä loputtomasta rakkaudesta musiikin vyöryessä ylitseni hyökyaaltojen kaltaisesti, niistä tärkeistä kohtaamisista ihmismerten keskellä ja jäätävistä rautatieasemista aamuyön viimeisinä tunteina. Aloin kirjoittamaan värivaloihin verhoutuneista hetkistä ja musiikin värittämistä aamuista yksinkertaisesti siksi, koska istuessani muutama vuosi sitten aamuviiden aikaan Helsingin rautatieasemalla odottamassa aamun ensimmäistä lähijunaa palattuani Von Hertzen Brothersin keikalta Tampereelta unohduin miettimään, että kaikesta äärettömästä kylmyydestä ja väsymyksestä huolimatta rakastin niin suunnattomasti, että muusta kirjoittaminen tuntuisi väärältä.

Tuntui, että nimenomaan siitä aamuöisestä hetkestä rautatieaseman kylmyydessä minun täytyi kirjoittaa tai minun täytyisi lopettaa kirjoittaminen kokonaan, sillä nimenomaan siihen hetkeen kiteytyi äärimmäinen rakkauteni sekä musiikkia että kirjoittamista kohtaan. Siihen hetkeen, kun istuin kylmällä rautatieasemalla kirjoittamassa muistikirjaani keskeneräisiä lauseita värivaloista ja kuulokkeissani soi edelleen Von Hertzen Brothers, humalaiset suomenruotsalaiset huusivat toisilleen kävellessään ohitseni ja unohduin nauramaan rikkinäisille kengilleni, jotka olivat kulkeneet kanssani keikasta toiseen. Juuri siitä hetkestä lähtien kirjoitin musiikista rikkoutumattomalla rakkaudellani, kerroin haikeasta onnellisuudesta Rubikin viimeisellä keikalla ja kyynelistä silmäkulmissa Ellie Gouldingin noustessa Ilosaarirockin päälavalle, niistä hetkistä yleisömeren keskellä loppuunmyydyllä Tavastialla ja biisien välisestä hiljaisuudesta Korjaamon vintillä.

blogin ulkoasu 082

Kirjoitin aivan suunnattomasta rakkaudestani ja loputtomasta onnellisuudestani, kunnes viime elokuussa peilikuvasta katsoi tuntematon nainen, joka ei enää osannut rakastaa yhtä suunnattomasti kuin ennen. Olin tavallaan romahtamispisteessä, maailmani pukeutui ainoastaan harmaaseen syksyn verhotessa tätä pikkukaupunkia vähitellen oranssiin ja yrittäessäni kuunnella musiikkia tässä pimeässä asunnossani minua oksetti, olin yksinkertaisesti niin uskomattoman väsynyt elämääni, etten halunnut enää kuunnella musiikkia tai kirjoittaa enää ensimmäistäkään sanaa musiikista. Elokuun vaihtuessa syyskuuhun tuntui kuin olisin kadottanut itseni kokonaisuudessaan, kirjoitin aamuöisin vain yksittäisiä sanoja ruutupaperille osaamatta muodostaa kokonaisia lauseita ylipäätään mistään ja kun lokakuussa seisoin Tampereen Pakkahuoneella katselemassa Lapkon nousevan värivalojen loisteeseen pelkäsin, etten enää koskaan tuntisi suunnatonta rakkauttani musiikkia kohtaan tai olisi yhtä äärettömän onnellinen kuin ennen.

Pelkäsin enemmän kuin olisin koskaan uskonut pelkääväni, mutta Lapkon soittaessa itsensä kylkiluideni alle kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni ja huusin ääntäni käheäksi ainoastaan siitä suunnattomasta rakkaudestani, jonka luulin kadottaneeni. Olin onnellisempi kuin kertaakaan elokuun ensimmäisten päivien jälkeen, ostin elämäni neljännen vinyylin ja istuessani jälleen tässä pienessä asunnossani kirjoitin, kuinka värivaloissa oli huudettava loputonta onnellisuuttaan ja tunnettava kylmien väreiden juoksevan hauraasta selkäytimestäni aina kylkiluihini asti rakkauden tuntuessa suuremmalta kuin koskaan aiemmin. Silloin minä ymmärsin, kuinka suunnattomasti olinkaan kaivannut sekä värivalojen loisteeseen hukkumista musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani että kirjoittamista niistä uskomattoman rakkaista hetkistä, minä olin kaivannut enemmän kuin mitään koskaan, sillä seitsemässä vuodessa sekä musiikki että kirjoittaminen olivat vähitellen kasvaneet minuun kiinni, niistä oli muodostunut yksinkertaisesti erottamaton osa minua.

blogin ulkoasu 192

Seitsemässä vuodessa tästä musiikista, kirjoittamisesta ja tästä blogista on muodostunut erottamaton osa minua ja siksi tahdon tästä eteenpäin kirjoittaa nimenomaan loputtomasta rakkaudestani musiikkiin, niistä unohtumattomista hetkistä värivalojen loisteessa musiikin saadessa itkemään vuolaasti yleisömeren keskellä ja kotimatkoista aamuyöllä tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiini, tahdon kirjoittaa unohtumattomasta Ilosaarirockin toisesta päivästä auringonsäteiden polttaessa merkkinsä olkapäihini ja ensimmäisistä musiikkirakkauksistani viidentoista vuoden takaa. Tahdon kirjoittaa siitä, kuinka kuullessani ensimmäisen kerran sanat you could be my favourite faded fantasy / i've hung my happiness upon what it all could be istuin lämpimällä kalliolla katsomassa auringonlaskua, tahdon kirjoittaa teille siitä, mikä koskettaa sydänjuuria myöten ja saa huutamaan aamun täydellisessä harmoniassa loputtomasta rakkaudesta.

Tahdon kirjoittaa ainakin seuraavat seitsemän vuotta siitä, kuinka minä olen vain jatkuvasti halunnut kuulla enemmän, tuntea voimakkaammin kuin koskaan aiemmin ja huutaa kovempaa kuin olisin koskaan uskonut huutavani, tahdon kirjoittaa yksinkertaisesti siitä, kuinka rakastan suunnattomasti. Sillä nimenomaan siitä minun täytyy kirjoittaa loputtomalla rakkaudellani tai en tunne itseäni kokonaiseksi, tätä minä rakastan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti