26. tammikuuta 2016

i feel the storm coming roaming over me

-29 058metsä 155

Minä olen sellainen, aloitan aamuni musiikin värittäessä pienen asuntoni nurkkia harmoniallaan, kävelen keittämään teetä musiikin kuiskaillessa korvaani kauneuttaan ja illan viimein hämärtyessä katselen pikkukaupungin rauhoittuvan ikkunalasin takana kuunnellessani musiikkia, joka huutaa ääretöntä onnellisuutta. Rakastan musiikkia enemmän kuin aamuauringon harmoniaa tai viimeisiä auringonsäteitä ennen tummansinistä pimeyttä, sillä musiikki pysyy vierelläni illan vaihtuessa aamuyön ensimmäisiin tunteihin ja saa minut tuntemaan niin suuria tunteita, ettei mikään koskaan aiemmin. Minä olen sellainen vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, rakkauteni musiikkia kohtaan on kasvanut valtamertakin suuremmaksi, olen kerännyt itseeni uskomattoman määrän hetkiä värivalojen loisteesta ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta kaiken kokemani jälkeen olen halunnut jatkuvasti kuulla lisää: musiikin suhteen minä en ole vielä koskaan saanut tarpeekseni, kaksi tuntia kestäneen keikan jälkeen hauras sydämeni huutaa enemmän ja we want more, sillä musiikin suhteen minulle ei riitä mikään, haluan aina rakastaa enemmän.

Viimeisimpien päivien aikana olen rakastanut musiikkia auringonnoususta niihin illan viimeisiin auringonsäteisiin ja keinuttuani musiikin mukana uneen olen rakastanut nähdessäni unta värivalojen kirkkaudesta ja havahtunut pimeässä huoneessa siihen, kuinka suunnattomasti voi rakastaa. Siitä rakkaudesta minä olen unohtanut kirjoittaa ja istuessani yhtenä talviaamuna vanhempieni olohuoneessa tuntemassa musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa päätin, että siitä rakkaudesta minä tahdon taas kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa loputtomasta rakkaudestani ja niistä unohtumattomista hetkistä, kun musiikki on saanut minut itkemään vuolaasti värivalojen loisteessa yleisömeren keskellä tai aamuyöllä tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiin, tahdon kirjoittaa unohtumattomasta Ilosaarirockin toisesta päivästä auringonsäteiden polttaessa merkkinsä olkapäihini, ensimmäisistä musiikkirakkauksistani viidentoista vuoden takaa, musiikkiin kietoutuneista muistoista ja lopulta siitä, kuinka minä olen jatkuvasti halunnut kuulla vain enemmän.

Sillä minä luopuisin hengittämisestä, rakastan niin paljon.   

-29 048metsä 142-29 071