APULANTA @ TAVASTIA 24 10 2015
Tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään täältä, unohduin miettimään kävellessäni lokakuun lopussa Tavastialle maailman verhoutuessa vähitellen tummansiniseen. Musiikin hakatessa tajuntaani katselin vastaantulijoiden liukuvan ohitseni kuin hidastetussa elokuvassa, annoin tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini ja hymyilin raitiovaunun kolistessa vierestäni seisoessani liikennevaloissa, tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään, huokaisin myöhemmin seisoessani Tavastian ovella jonottamassa suurimman musiikkirakkauteni keikalle. Ovimiehen tutuiksi käyneet kasvot, taskussa kolme kolikkoa narikkaa varten ja kävellessäni suoraan eturiviin en voinut enää lopettaa hymyilemistä, siinä hetkessä tunsin enemmän kuin koskaan palanneeni kotiin: siinä samassa eturivissä olen hukkunut onnellisuuteen luvattoman monesti värivalojen loisteessa, unohtanut todellisuuden musiikin hakatessa tajuntaani uskomattomalla voimallaan ja nostanut käteni ilmaan huutaessani ääntäni käheäksi, siinä samassa eturivissä olen itkenyt silmät päästäni ja sitten hymyillyt enemmän kuin missään. Siinä eturivissä minä tunsin olevani kotona, siinä eturivissä olin jälleen minä.
Tavastialla todellisuus unohtuu hetkeksi, ei tarvitse olla mitään
kenellekään ja katsellessani sinä lokakuisena iltana eturivissä suurimman musiikkirakkauteni astuvan värivaloihin yleisömeren syttyessä liekkeihin olin valehtelematta onnellisempi kuin kertaakaan tämän syksyn aikana. Nostin käteni ilmaan siitä suunnattomasta rakkaudestani, kun ensimmäinen biisi sai kyyneleet virtaamaan poskipäilleni sanojen mun käsissäni rauhaa et ikinä saa / on harmonia harhaista kuvitelmaa hakatessa tajuntaani ja kitarasoundin kulkiessa onnellisuutena selkärankani jokaisessa nikamassa, siinä hetkessä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten. Huusin ääntäni käheäksi jokaisella hengenvedollani musiikin tunkeutuessa kylkiluideni alle löytäen samalla jokaisen avonaisen haavani
katkonaisten
hengenvetojeni alta ja
vaikeimmat salaisuuteni hauraasta sydämestäni, kyynelten virratessa
poskipäilleni tunsin itseni äärimmäisen alastomaksi musiikin lyödessä kasvoilleni ja kun sitten viimein sanojen meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa rikkoessa sydämeni palasiksi rock-klubin lattialle katselin tämän itselleni henkilökohtaisesti rakkaimman yhtyeen soittavan suoraan sydämestään olisin halunnut kirjoittaa kiitollisuudestani seitsemällä tuntemattomalla kielellä, piirtää huulipunalla rautatieaseman seiniin ja huutaa kovempaa kuin koskaan. Apulanta oli aivan yksinkertaisesti äärettömän suurta rakkautta ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, uusi albumi toimi värivaloissa paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan ja kävellessäni sitten myöhemmin rautatieasemalle onnellisuus tähtipölynä hiuksissani unohduin hymyillen miettimään,
kuinka Apulanta on minulle se valo pimeyden reunalla.
Lähetä kommentti