17. marraskuuta 2015

i'm screaming for something

oppariohi 065oppariohi 085

Räntäsade hakkaa ikkunalautaan istuessani aamuisin katselemassa kaupungin verhoutuvan marraskuun harmauteen, juon teetä peltimukista pitääkseni itseni lämpimänä ja televisiossa puhutaan Pariisista, siitä, kuinka tässä maailmassa on yksinkertaisesti liikaa vihaa. En tahdo kuulla, minä en yksinkertaisesti tahdo enää kuulla ensimmäistäkään uutista maailman epätoivoiseen tilanteeseen liittyen, en tässä marraskuun harmaudessa enkä edes sitten, kun tämä kaupunki pukeutuu ensilumen viattomuuteen. Suljen television kuunnellakseni hetken hiljaisuutta, rappukäytävässä juostaan loputtomassa kiireessä elämää karkuun ja kuullessani alaoven painautuvan raskaasti kiinni istun edelleen valkoisella tuolilla, jonka maalipinta on alkanut vähitellen halkeilemaan, pitäisi muistaa ostaa maalia.

Sellainen minusta on taas tullut, aamuisin katselen kaupungin heräilevän ikkunalasin takana ja naapureiden juostessa rappukäytävässä aikaa vastaan jätän peltimukin tiskipöydälle odottamaan seuraavaa hetkeä, jolloin istun ikkunalla katselemassa maailman pukeutuvan harmaaseen. Tanssin villasukat jalassa pienessä asunnossani, annan musiikin tuntua jokaisessa hengenvedossani ja kitarasoundin tunkeutuessa luuytimeeni tahtoisin huutaa määrittelemättömän tunnemassan vyöryessä hyökyaaltona ylitseni, en koskaan uskonut kaipaavani näin suunnattomasti sitä tunnetta, kun värivalojen loisteessa musiikki on enemmän kuin mikään ja on huudettava äänensä käheäksi pelkästä loputtomasta onnellisuudesta, en koskaan uskonut kaipaavani näin. Ilman sitä tunnetta en ole mitään, pelkkää harmaata massaa.

oppariohi 094

Maailman verhoutuessa harmaaseen on lähes mahdotonta erottaa itseään katukuvasta, tässä marraskuun kylmyydessä minussa on kaikki harmaan sävyt ja vaikka huutaisin kovempaa kuin koskaan värivalojen loisteessa, en kuule itseäni vastaantulijoiden muistuttaessa vuosien takaista itseäni, sellainen minä en tahdo enää olla. Tahdon tuntea eläväni jokaisella hengenvedollani, itkeä loputtomasta kaipuustani raitiovaunujen kolinaan ja kirjoittaa sitten äärettömästä rakkaudesta keskeneräisin lausein, sillä minä tahdon uskoa siihen, että kaikesta uskomattomasta vihasta huolimatta tässä maailmassa on vielä rakkautta, tahdon vilpittömästi uskoa, että minäkin vielä jonain päivänä rakastan.

Minä tahdon uskoa, että auringonsäteiden rikkoessa hetkellisesti marraskuun harmauden joku Pariisissa hymyilee ja unohtuu miettimään, kuinka paljon rakastaakaan jokaisella hengenvedollaan. Sillä niin minäkin unohdun hetkittäin miettimään, pysähdyn kuuntelemaan metsän rauhallista huminaa auringonsäteiden murtautuessa pilviverhon lävitse ja istuessani iltaisin jälleen pienessä asunnossani tartun akustiseen kitaraani, siihen samaan, joka seisoi kesäkuussa epävireisenä vaatehuoneen nurkassa vihatessani maailmaa, näinä hiljaisina iltoina soitan maailman kauniimmaksi tämän pienen oopperakaupungin rauhoittuessa vähitellen tummansiniseen samettiin ikkunalasin takana. 

oppariohi 080oppariohi 083oppariohi 066

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.