LOST IN MUSIC '15

Olen kirjoittanut luvattoman paljon siitä, kuinka uskomattoman paljon rakastan musiikkiin hukkumista värivalojen loisteessa kitarasoundin kulkiessa selkärankaa pitkin ja kyynelten varovaisesti tarttuessa silmäkulmiini, luvattoman monesta onnellisuuteen verhoutuneesta illasta ja tunteiden vuoristoradaksi muuttuneesta päivästä festareilla. Fakta on kuitenkin se, että enemmän kuin mistään muusta minä tahdon kirjoittaa nimenomaan niistä musiikin aiheuttamista uskomattoman suurista tunteista, itkemisestä värivalojen loisteessa kitarasoundin kulkiessa selkärangassa ja onnesta, joka pysähtyy kiteiksi silmäkulmiin musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Tämän kuluneen vuoden aikana minä olen ehtinyt näkemään lähemmäs kahdeksankymmentä keikkaa, kaikista suunnattoman kauniista klubikeikoista auringonsäteisiin verhoutuneisiin festarikeikkoihin olen rakastanut jokaista hetkeä musiikin kuiskaillessa sydämeeni valtameren verran määrittelmätöntä tunnemassaa ja on myönnettävä, että muuttaessani tähän pikkukaupunkiin osasin kaivata oikeastaan ainoastaan niitä livemusiikin seurassa viettämiäni hetkiä.

Savonlinnassa oli Teoston tilastojen mukaan viime vuonna 418 keikkaa, mutta jostain tuntemattomasta syystä näistä neljäsataa oli sellaisia, joista itse henkilökohtaisesti en tiennyt mitään tai vaikka olisin tiennytkin, en välttämättä olisi mennyt niitä katsomaan. Tämä pikkukaupunki on tunnettu lähinnä Oopperajuhlistaan ja siinä vaiheessa, kun tahtoisi hukkua värivalojen loisteeseen armottoman kitarasoundin kulkiessa selkärangassa kylminä väreinä, on matkustettava vähintään Joensuuhun asti. Yksinkertaisesti sanottuna livemusiikkiin hukkuminen vähentyi itselläni huomattavasti muutettuani tähän pikkukaupunkiin, kaipuuni värivalojen loisteeseen on ollut suunnatonta festarikeikoista huolimatta ja kun sitten viime torstaina seisoin Tampereen Telakalla Shivan Dragnin viedessä mukanaan johonkin aivan toiseen todellisuuteen, kaiken sen yleisömassan keskellä hiukset takussa tunsin vihdoin palanneeni kotiin.

Välillä pitää lähteä voidakseen palata ja nyt uskon palanneeni,  

siksi tahdon kirjoittaa teille muutamasta onnellisesta hetkestä  

ja siitä, kuinka musiikki koskettaa.    

 

HISSER @ KLUBI 15 10 2015

Shivan Dragnin jälkeen ensimmäinen onnellisuuteen verhoutunut hetki oli seisoessani Klubilla yleisömeren keskellä erään suippokorvaisen artistin antautuessa musiikkinsa vietäväksi. Olin helmikuussa todistamassa Hisserin aivan ensimmäistä keikkaa Roihuvuoressa, onnellisuus kasvoillani keinuin musiikin taianomaisuudessa ja suljin hetkittäin silmäni hukuttaakseni itseni siihen uskomattomaan onnellisuuteen, mutta seisoessani viime torstaina yleisömeressä kasvoillani oli vähintään yhtä suurta onnellisuutta ja musiikin kuljettaessa mukanaan muistin taas sen uskomattoman tunteen, kun helmikuisena onnellisuuteen verhoutuneena hetkenä artisti oli varmasti minuakin onnellisempi.

Antautuessaan musiikkinsa vietäväksi suippokorvaisen artistin, joka tunnetaan varmaan edelleen parhaiten Miikka Koivistona, kasvoilla oli sellaista onnellisuutta ja lapsenomaista innoistuneisuutta, jota en ollut koskaan Koiviston johtaman Disco Ensemblen keikoilla päässyt todistamaan: silloin ottaessaan yleisön mukaansa tutkimusmatkalleen elektronisen musiikin tuntemattomuuteen onnellisuus tuntui olevan aivan uskomattoman suurta ja jos mahdollista, katsellessani artistin tutkimusmatkaa torstaina Klubilla onnellisuus oli kasvanut niin äärettömän suureksi, ettei sille löytyisi enää määritelmää sanakirjasta. Kieltämättä se, että artisti on käsittämättömän onnellinen värivaloissa, vaikuttaa myös itseeni henkilökohtaisesti ja ehkä nimenomaan siksi minä olin niin äärimmäisen onnellinen musiikin kaikuessa värivaloissa ja vaipuessani hetkittäin transsinomaiseen tilaan, todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja istuessani myöhemmin ulkona tupakansavun tarttuessa hiuksiini minä hymyilin typerästi kaikelle, olin onnellinen musiikista ja ihmisistä ympärilläni.

LOST SOCIETY @ KLUBI 15 10 2015

Samy Elbannan perustama Jyväskylästä kotoisin oleva nelihenkinen trash metallia soittava Lost Society on itselleni sellainen yhtye, jonka musiikkia olen kuluttanut naurettavissa määrin juostessani suunnatonta vihaani juuri tämän pikkukaupungin kaduilla ja ylipäätään kaikissa niissä hetkissä, kun viha on ollut päällimmäinen tunne. En oikeastaan vieläkään ymmärrä miten olen onnistunut käymään tänäkin vuonna kahdeksallakymmenellä keikalla näkemättä silti tätä yhtyettä livenä, ihmettelin ääneen ennen keikan alkamista Klubilla ja yhtyeen sitten noustessa värivaloihin minä kaduin jokaista yhtyeen keikkaa, jonka olin jättänyt väliin jonkun muun olevinaan paremman keikan takia.

Tämän yhtyeen kohdalla on ihan aiheellista kirjoittaa aivan järjettömästä lavaenergiasta, nimittäin en muista, milloin viimeksi olen kokenut mitään vastaavaa minkään yhtyeen keikalla: lavaenergiasta, joka sai yleisömeren syttymään jo kahden ensimmäisen biisin aikana sellaisiin liekkeihin, että tavallaan vähän pelotti. Vaikka pitit itsessään kuuluvat olennaisesti nimenomaan metalliyhtyeiden keikkoihin, itse olen jostain tuntemattomasta syystä tavallaan alkanut pelkäämään niihin joutumista, nimittäin kaikki kokemukseni piteistä ovat suurimmaksi osaksi lattialla pyörimistä ja varsinkin käydessäni nykyään enemmän varsin rauhallisilla keikoilla, pitit ovat alkaneet tuntua jotenkin vaaralliselta ajatukselta. Mitä tässä oikeastaan edes selittelemään, muutaman lattialla pyörimisen jälkeen minua ei selvinpäin enää pittiin saisi, mutta se tietynlainen vaaran tunne torstaina Lost Societyn keikalla sai suunnattoman onnellisuuden tuntumaan jokaisessa hengenvedossani, eikä pään kääntäminen ollut perjantaiaamuna aivan yksinkertaista.

Lost Society oli ihan käsittämätön, ei lisättävää.  

IISA @ KLUBI 16 10 2015

Perjantaina jonotettiin Pakkahuoneelle tavanomaista kauemmin, koska ilmeisesti Antti Tuiskun suosio oli saanut ihmisiä liikkeelle huomattavasti suuremmissa määrin kuin yksikään yhtye torstaina, mitä en osaa oikeastaan edes ihmetellä  yhtään. Loputtomalta tuntuneen jonottamisen jälkeen ehdittiin todeta Roope Salmisen yhtyeineen olevan yhtä uskomatonta lahjakkuutta, mutta seistessämme sitten yleisömeren keskellä kyyneleet valuivat poskipäilleni värivalojen häikäistessä silmiäni yhden maailman ihanimmista naisista kuljettaessa mukanaan toiseen todellisuuteen. Siinä hetkessä olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille, huutamaan ääneni käheäksi äärettömästä rakkaudestai ja tanssimaan jalkani kipeiksi suunnattomasta onnellisuudestani, Iisalla on aina sellainen uskomaton vaikutus.

Iisa tuli musiikillaan suoraan iholle kaikella koskettavuudellaan ja uskomattoman intiimillä tunnelmallaan, keinuin musiikin mukana suunnattomaan harmoniaan yleisömeren ympärilläni kuohuessa levottomuuttaan ja kyyneleet kiteinä silmäkulmassa hymyilin loputtomalle onnellisuudelleni, joka tarttui selkärankaani musiikin harmoniassa. En oikeastaan osaa selittää sitä, mutta jotenkin Iisa saa aina unohtamaan muun todellisuuden ja hukkumaan siihen aivan sanoinkuvaamattomaan kauneuteen, eivätkä ne kyyneleet silmäkulmassa kerro koskaan melankoliasta.

 
ANTTI TUISKU @ PAKKAHUONE 16 10 2015

Sitä hullua tunnetta, kun seisoin yleisömeressä tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekevän ja samalla yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvaneen Antti Tuiskun heiluttaessa käsiään värivalojen loisteessa lavalla, on yksinkertaisesti aivan mahdotonta kuvailla keskeneräisin lausein. Siinä oli jotain uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani ja olin äärettömän ylpeä lavalla tanssivasta miehestä. Se tunne liittyi vahvasti siihen, että minun historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne kahdentoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui uskomattomalta nähdä loppuunmyydyn Pakkahuoneen leimahtavan suunnattomiin liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui uskomattomalta, vaikka olen tänä vuonna ehtinyt todistamaan artistia livenä kahdesti aiemmin.

Antti Tuisku otti tietoisin riskin julkaistessaan Peto on irti singlensä helmikuussa, mutta kuten jokainen on varmasti huomannut, sen riskin ottaminen kannatti siitäkin huolimatta, että nykyään Anttia todennäköisesti joko vihataan tai rakastetaan, neutraalit mielipiteet taisivat hukkua petojen päästessä irti. Samalla uskaltaisin väittää, että värivalojen loisteessa ei ole kyse enää ainoastaan Antti Tuiskun fanittamisesta vaan siitä, mistä kyseinen artisti haluaa meille musiikillaan sanoa: kun tämä pedoksi leimattu artisti huutaa loppuunmyydylle Pakkahuoneelle etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii hän puhuu jostain sellaisesta, mistä pitäisi puhua aivan ehdottomasti enemmän. Se, että joku Antti Tuiskun kaltainen kaiken median asettaman paineen keskellä sanoo meidän kelpaavan juuri tällaisena tuntuu oikeasti uskomattomalta, se saa yleisömeren repeämään liitoksistaan ja värivaloissa on hetken aikaa sellaista taikaa, etteivät kyyneleet ole kaukana onnellisuudestani huolimatta.

     Tai ehkä juuri siksi, onnellisuuden vuoksi.

LAPKO @ PAKKAHUONE 17 10 2015

Kun kirjoitan Lapkosta, kirjoitan sellaisesta yhtyeestä, joka aikoinaan sai ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan sitten pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla siitä loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen kiitollinen. Lapko on pitänyt elämässä kiinni kaikista vaikeimpina hetkinä ja vuosien saatossa olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän kyseisen yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta kaikesta huolimatta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen rakastun yhtyeeseen aina uudelleen. Enkä siksi, että Lapko tuntuisi minulle henkilökohtaisesti uudelta vaan siksi, että Lapko saa yksinkertaisesti tuntemaan niin äärettömän vahvasti.

Yhtyeen noustessa Pakkahuoneen lavalle lauantaina minä tunsin sydämeni muuttavan rytmiään onnellisuudesta ja siitä loputtomasta rakkaudesta, joka tuntui ainoastaan kasvavan jokaisella hengenvedollani. Kuin olisin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, minä mietin huutaessani rakkauttani kovempaa kuin koskaan ja hukkuessani sitten sanoihin  if you never dream / you'll never fly / then you get old / and you can't see the oak tree anymore / but a traffic light so alone kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni. Musiikki sai sydämeni lyömään niin lujaa, ettei sille tunteelle olisi määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa: oli huudettava loputonta onnellisuuttaan ja tunnettava kylmien väreiden juoksevan hauraasta selkäytimestäni aina kylkiluihini asti rakkauden tuntuessa suuremmalta kuin koskaan aiemmin, Lapko on aivan järjettömän suuri rakkaus.

PARIISIN KEVÄT @ PAKKAHUONE 17 10 2015

Tarina siitä, kuinka Pariisin Kevät muuttui Arto Tuunelan pöytälaatikkoprojektista yhdeksi suomalaisen musiikin kärkinimistä, on tavallaan mielenkiintoinen. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2008 ja kyseinen debyyttialbumi olikin kiistattomasti vuoden ylistetyimpiä albumeita maamme musiikkimediassa, eikä vuonna 2010 julkaistu kakkosalbumi todellakaan jäänyt edeltäjänsä varjoon: kyseinen albumi myi kultaa, singlelohkaisu Tämän kylän poikii oli yksi kesän suurimmista hiteistä ja samana kesänä yhtye soitti myös ensimmäisen keikkansa. Mielenkiintoisen tästä tarinasta tekee nimenomaan se, että yhtye soitti ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa YleX-lavalla ja siitä tuli yksi suomalaisen musiikin ehdottomista kärkinimistä ilman loputtomalta tuntuvaa räkälöiden kiertämistä, kuinka monelle suomalaiselle yhtyeelle on oikeasti käynyt niin?

Ensimmäistä keikkaa seuranneen syksyn klubikiertue oli suurimmilta osin loppuunmyyty ja kun sanon, että tutustuin yhtyeen musiikkiin sinä samaisena syksynä juodessani punaviiniä erään leikkipuiston esiintymislavan rakenteissa, elämäni kuulostaa boheemilta. Seuraavana talvena näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa ja siitä lähtien olen seurannut yhtyeen matkaa sieltä Pieksämäen pieneltä lavalta loppuunmyydylle Tavastialle ja myös siihen hetkeen, kun lauantaina seisoin rakkaan ystäväni kanssa yleisömeren keskellä odottamassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen, siinä hetkessä ymmärsin, kuinka uskomattoman rakas yhtye minulle itselleni henkilökohtaisesti on. Se, että on seurannut jotain yhtyettä näin kauan, hukkunut värivalojen loisteeseen luvattoman useasti saman yhtyeen kuiskaillessa rakkauttaan ja verhonnut elämänsä tärkeimpiä hetkiä yhtyeen musiikkiin, on viimein tehnyt tehtävänsä ja tykkääminen on vaihtunut uskomattoman suureen rakkauteen, sellaiseen merkitsevään rakkauteen, tämä yhtye on itselleni yksinkertaisesti suunnattoman tärkeä. Tuunelalla on keikoilla tapana useasti kysyä, onko kaikki hyvin ja lauantaina siinä äärimmäisen liikuttavassa hetkessä kyynelten tarttuessa silmäkulmiini olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle, että kaikki on uskomattoman hyvin ja että juuri tässä hetkessä on yksinkertaisesti uskomattoman hyvä olla. Värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan verkkokalvoillani olin jälleen valmis myymään sieluni musiikille, niin uskomattoman vahvasti se sai siinä hetkessä tuntemaan. 

  Artturi Taira oli sanonut, että lauantaista tulee iso ilta,
   mutta hei eiköhän se ollut vielä vähän enemmän.

          Kiitos.