TIKKURILAFESTIVAALI 2015 // ONNELLISUUDESTA

PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

"Alotetaan ni päästään täältä helvettiin" totesi Kari Aalto kerran heinäkuun auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani Hiekkaharjun urheilupuistossa ja naurahtaen mietin, että siinä vaiheessa, kun joku uskaltaa aloittaa keikkansa nimenomaan samaisten sanojen saattelemana, niin on arvostettava aivan uskomattoman paljon. Kyse on äärettömästä aitoudesta ja tavallaan myös rohkeudesta, niistä kahdesta asiasta, joita tulen todennäköisesti aina arvostamaan musiikin tekemisessä ja soittamisessa enemmän kuin mitään. Katsellessani sinä heinäkuisena päivänä, kun Pertti Kurikan Nimipäivät loisti yhtyeenä äärimmäistä rohkeuttaan silmiini tarttuivat hetkittäin kyyneleet uskomattomasta ylpeydestä, silloin minä olin näistä miehistä ylpeä.

En luokittele itseäni suureksi Euroviisujen ystäväksi ja on myönnettävä, etten minä ole jaksanut kiinnostua kyseisen kilpailun seuraamisesta oikeastaan enää vuosikausiin, mutta osaan kuitenkin sanoa, että se, ettei Pertti Kurikan Nimipäivät pärjännyt Euroviisuissa on sanoinkuvaamattoman suuri vääryys. Minä uskallan kuitenkin väittää, että kaikesta huolimatta tämä yhtye oli kyseisen vuosittaisen kilpailun suurin voittaja ja jokaisella vastaanväittäjälle voisin Kari Aaltoa lainatakseni todeta, että jäkä jäkä jäkä.

ANTTI TUISKU @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Huhtikuussa kirjoitin, että tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekee vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, eikä todellakaan vähiten siksi, että kyseinen mies uskaltaa ottaa riskejä tehdessään musiikkia ja luottaa itseensä kaikissa niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi allekirjoittanut päätyisi kyseenalaistamaan päätöksiä. Kyseisen artistin toukokuussa julkaistu albumi soi kuulokkeissani, kun pakkasin viimeiset tavarani muuttolaatikoihin helsinkiläisessä soluasunnossani iltapäivän auringon tulviessa verhottomista ikkunoistani sisään ja sitten sanoista etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii lähtien olen uskaltanut väittää, että kyseinen albumi on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimmista kotimaisista julkaisuista. Yksi vuoden parhaimmista nimenomaan riskien ottamisen ja uuden kokeilemisen ansiosta, tätä albumia ei olisi nimittäin todennäköisesti koskaan syntynyt ilman rohkeutta kohdata epäonnistumisen riski.

On myönnettävä, etten minäkään osannut suhtautua kyseisen albumin ensimmäisen singlelohkaisuun heti sen ansaitsemalla tavalla: tavallaan se, että singlelohkaisu poikkesi artistin muusta tuotannosta niin vahvasti, sai kyseenalaistamaan kyseisen biisin kokonaisuudessaan ja säikähtämään muutosta. Säikähtämisestä ja kyseenalaistamisesta ollaan kuitenkin päästy vihdoin siihen pisteeseen, että seisoessani yleisömeren keskellä heinäkuun lopussa Hiekkaharjun urheilupuistossa Antti Tuiskun noustessa lavalle minun katseessani oli suunnatonta onnellisuutta, nimittäin sen lisäksi, että toukokuussa julkaistu albumi toimii kuulokkeissa, kyseinen albumi on tuonut artistin äärimmäisen paljon lähemmäksi yleisöään. Silloin auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani kyyneleet valuivat minun poskipäilleni, nostin käteni ilmaan siitä loputtomasta rakkaudestani ja hetkeen ei ollutkaan olemassa muuta todellisuutta, oli ainoastaan se hetki auringonsäteiden loisteessa yleisömeren keskellä ja kyyneleet silmäkulmassa. Kyyneleet silmäkulmassa, kun tämä suuresti arvostamani artisti sanoi, että juuri sinä kelpaat juuri tuollaisena, välillä sellaista tarvitsee, että se sanotaan ääneen auringonsäteiden lämmössä yleisömeren tanssiessa ympärillä.

SANNI @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Sen lisäksi, että olin aikoinaan äärettömän innoissani Sannin debyyttialbumista, minä olin koko kevään äärettömän innoissani myös huhtikuussa ilmestyneestä toisesta albumista, joka on valehtelematta vähintään yhtä uskomattoman hieno kuin edeltäjänsä. Huolimatta siitä, että kyseinen albumi vaati ehdottomasti enemmän kuuntelukertoja kuin debyyttialbumi, tämän albumin kohdalla kuulee äärimmäisen vahvasti aivan ensimmäisestä raidasta siihen viimeiseen asti, että artisti tekee musiikkia ihan koko sydämellään: se tuntuu jokaisessa hengenvedossa, se saa huutamaan keskellä pimeyteen verhoutunutta öistä kaupunkia ja itkemään värivalojen loisteessa. Se sai itkemään myös Hiekkaharjun urheilupuistossa, kun sanojen mun ajatukseni jos joku kuulis, kuoren alla jotain muuta kun luulis / mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi murtaessa suunnattoman hauraan sydämeni palasiksi yleisönmeren jalkoihin katselin edessäni pikkutytön kuivaavan kyyneleitään ja vieressä tuntemattoman miehen sulkevan silmänsä.

Siinä hetkessä minä en ollut yksin, vain yksinäinen.   

HALOO HELSINKI! @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Vuonna 2006 perustettu yhtye nimeltä Haloo Helsinki! oli viime lokakuuhun mennessä ehtinyt julkaista neljä studioalbumia, myydä albumeillaan tuplaplatinaa ja julkaistuaan neljännen studioalbuminsa menestyä Emma-gaalassa lunastaen itselleen vuoden popalbumin, vuoden yhtyeen ja vuoden live-esiintyjän palkinnot, mutta tärkeimpänä yhtye oli ehtinyt soittaa itsensä kuuntelijoiden sydämiin jättäen lähtemättömän jälkensä suomalaisen musiikin historiaan. Kuitenkin silloin lokakuussa yhtye julkaisi viidennen studioalbuminsa ja istuessani pikkukaupungin rauhallisuudessa kuuntelemassa sitä ensimmäistä kertaa minä uskalsin väittää, että käsissäni oli ehdottomasti yhtyeen tähänastisen uran paras albumi. Sitä kyseinen albumi oli mielestäni vielä silloinkin, kun kesäillan vähitellen viilentyessä humaltuneita keski-ikäisiä miehiä väistellen käveltiin yleisömeren keskelle katselemaan yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen.

Kieltämättä tieto siitä, että tämä yhtye jää ansaitulle tauolle lokakuussa, kummitteli mielessäni haikeutena hymyillessäni onnellisuuttani yhtyeen räjäyttäessä yleisön liekkeihin musiikin tuntessa selkärangassani asti: siitä hetkestä, kun sain yhtyeen ensimmäisen albumin lahjaksi parhaalta ystävältäni ja istuimme iltapäivän olohuoneessamme sitä kuuntelemassa, yhtye on ollut itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä ja tuntuu suunnattoman haikealta ajatella, että seuraavan vuoden aikana minä en tule kertaakaan hukkumaan värivaloihin yhtyeen keikoilla. Haikeudesta huolimatta Haloo Helsinki! sai musiikillaan sinä heinäkuisena iltana aikaan sen, minkä on saanut aikaan jokaisena onnellisuuteen verhottuna iltana värivalojen loisteessa: ensimmäisestä sekunnista viimeiseen musiikki keinutti mukanaan tunteiden ääripäissä, siinä äärettömässä onnellisuudessa ja mielen syvimmissä salaisuuksissa. Kaikissa unohtuneissa tunnetiloissa ja rakastumisen kääntöpuolen rankimmissa muistoissa, siksi minä haluaisin kiittää koko sydämestäni. Kiitos.