ROCKKAAMO 2015 // THE BLANKO

THE BLANKO @ ROCKKAAMO 2015, KANGASNIEMI

The Blanko on itselleni henkilökohtaisesti yhtye, joka on saanut huutamaan kokonaisvaltaisesta tunteesta vuorokauden vaihteessa kaatosateen piiskatessa kalpeita kasvojani, itkemään vuolaasti sanojen viiltäessä selkärankaani tuntematta häivähdystäkään armosta, sulkemaan silmäni rautatieaseman iltapäiväruuhkassa ja kuiskailemaan ilmaan suunnatonta rakkautta raitiovaunun kolistessa ohitseni, tämä yhtye on yksinkertaisesti saanut tuntemaan vahvemmin kuin mikään vuosikausiin. Olen kirjoittanut siitä, kuinka hukkuessani yhtenä sunnuntaiaamuna sanoihin you gotta let the feeling set you free olin hetkellisesti aivan äärimmäisen hämmentynyt musiikin uskomattomasta voimasta ja tavallaan on palattava siihen hetkeen ymmärtääkseen, miksi yhtye on saanut tuntemaan niin äärettömän voimakkaasti: vaikka minä rakastan musiikkia jokaisella hengenvedollani, mikään ei ollut vuosikausiin saanut huutamaan sunnuntaiaamun harmoniassa tunteita tai tuntemaan niin kokonaisvaltaisesti, että viimeistään maailman verhoutuessa vähitellen tummansiniseen minä uskoin rikkoutuvani musiikin voimasta, siinä hetkessä musiikki herätti minut tuntemaan.

Myöhemmin pimeyden maalatessa ääriviivattomia varjojaan ikkunalasin takana hengitin raskaasti ja tunteen kokonaisvaltaisuudesta huolimatta suljin silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani, katosin ääriviivattomuuteen musiikin ollessa uskomattoman suurta ja hetkessä olin ainoastaan sitä kokonaisvaltaista tunnetta, valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa kyynelten tarttuessa silmäkulmaan. Minä olen sellainen, musiikin uskomattomuuden tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan kyyneleet virtaavat poskipäilleni ja hengittäminen tuntuu hetkittäin suunnattoman raskaalta, mutta vuosikausiin mikään ei ollut saanut tuntemaan yhtä voimakkaasti, mikään ei ollut pakottanut huutamaan sunnuntaiaamun harmoniassa ääntänsä käheäksi. Nimenomaan siitä syystä minä en kirjoita teille seuraavaksi ensimmäistäkään kriittistä sanaa musiikin toimivuudesta, laulaja-kitaristin lavakarismasta tai muun yleisön hurmion vajavaisuudesta The Blankon kesän ainoalla keikalla, mutta sen sijaan aion kirjoittaa teille suunnattomasta onnellisuudestani kitarasoundin varoittamattomasti viiltäessä selkärankaani ja sanojen hakatessa tajuntaani.

  Siitä, kuinka musiikki sai kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin
   ja kuinka oli huudettava äänensä käheäksi siitä rakkaudesta,

    nimenomaan siitähän musiikissa on kysymys.

Ennen sunnuntaiaamua, jolloin musiikki sai huutamaan kokonaisvaltaisesta tunteesta, olin ehtinyt näkemään The Blankon värivalojen loisteessa kahdesti ja olemaan uskomattoman vakuuttunut siitä, että tämä yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan livetilanteessa. Aivan uskomattoman vakuuttunut, sitä olin myös katsellessani yhtyeen nousevan lavalle kesäkuun viimeisenä viikonloppuna ja musiikin tunkeutuessa suoraan luuytimeeni olisin ollut valmis myymään sieluni siitä äärettömästä onnellisuudesta, huutamaan ääneni käheäksi jokaisella hengenvedollani siitä loputtomasta rakkaudestani sanojen we won't be wrong coz we / know how we're feeling inside saadessa sydämeni muuttamaan rytmiään ja valmis kadottamaan muun todellisuuden siihen uskomattomuuteen, jota katselin kameran linssin lävitse ensimmäistä kertaa elämässäni. Siinä hetkessä minä tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni tekeväni nimenomaan sitä, mitä rakastan enemmän kuin mitään, siinä hetkessä katsellessani keikkaa linssin lävitse musiikin hakatessa tajuntaani uskomattomalla voimallaan minä olin elossa ja onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin, siinä hetkessä olin oma itseni.

Siinä hetkessä elämästäni ei puuttunut mitään ja sanojen you gotta let the feeling set you free viiltäessä selkärankaani olin yksinkertaisesti niin käsittämättömän onnellinen, että kameran takana kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, siinä hetkessä musiikki onnistui murtamaan ensimmäisen suojamuurini. Toisaalta minun on myönnettävä, että vasta palatessani yleisömereen musiikki lävisti keuhkoni ja veti allekirjoittanutta turpaan jokaisella hengenvedollaan tuntematta häivähdystäkään armosta huutaessani ääntäni käheäksi loputtomasta rakkaudestani, vasta palatessani yleisömereen minä ymmärsin yhtyeen todellisen uskomattomuuden. Vaikka lupasin, etten tule kirjoittamaan edes sitä ensimmäistäkään sanaa musiikin toimivuudesta tai laulaja-kitaristin lavakarismasta, tässä vaiheessa on kaikesta siitä huolimatta todettava, että Pauli Hauta-aho on äärettömän lahjakkaan kitaristin lisäksi myös aivan uskomaton lavapersoona ja yhtyeen lavaenergia kokonaisuudessaan niin käsittämätöntä, etten minä voinut kuin antautua musiikille tuntematta pelkoa selkärangassani ja sulkea hetkittäin silmäni ymmärtääkseni tuntevani energian edelleen jokaisella solullani.

Oikeastaan voisin hetkeäkään epäröimättä väittää, että The Blanko on aivan ehdottomasti yksi kovimmista kotimaisista livebändeistä, nimittäin sanojen  i follow the ocean / follow the stars / hold on to / the emotion inside / and let it heal / my scars lyödessä kasvoilleni minä tunsin hukkuvani loputtomaan euforiaan ja silmät kiinni annoin musiikin hetkittäin viedä minut mukanaan tunteakseni kivenlohkareiden murtuvan rintalastani alta musiikin uskomattomuuteen, siinä hetkessä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten ja musiikki minua varten, ei ollut olemassa mitään muuta.

Siinä hetkessä musiikki oli kaikki. 

Musiikki oli kaikki, kun sanat when i'm about to fall, you only understand / my needs when things go wrong / and everytime i fall, you're there to catch my soul / you save me from myself kulkivat pitkin selkärankaani rikkoen viimeisenkin suojamuurini saaden tuntemaan olevani musiikin edessä äärettömän alasti, minussa ei ollut mitään, mikä olisi ollut musiikkia vahvempaa. Siinä hetkessä musiikki löysi jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja ne vaikeimmat salaisuuteni kyynelten täyttämistä silmistäni, siinä ohikiitävässä hetkessä musiikki olisi halutessaan onnistunut murtamaan minut tuhansiin palasiin: olin ainoastaan kokonaisvaltaista tunnetta, uskomattoman rikkinäinen ihminen jokaisella hengenvedollani ja huutaessani if you could make me believe like i did before kyyneleet virtasivat varovaisesti poskipäilleni, mutta minä olin enemmän kuin koskaan elossa ja äärimmäisen onnellinen.

Äärimmäisen onnellinen vielä silloinkin, kun kyynelten vaihtuessa vähitellen takaisin loputtomaan euforiaan sanat face the fear / face your fears vetivät allekirjoittanutta jälleen armottomasti turpaan saaden huutamaan kokonaisvaltaisesta tunteesta ja nostamaan kädet ilmaan, mutta nimenomaan siitähän musiikissa on kysymys, uskomattoman vahvasta tunteesta. Siinä huutaessani ääntäni käheäksi kitarasoundin kulkiessa varoittamatta pitkin selkärankaani unohduin miettimään, kuinka hetkittäin tarvitsen musiikin murtamaan jokaisen suojamuurini, särkemään sydämeni yleisömeren keskelle tuntematta häivähdystäkään armosta ja piirtämään rakkauttaan ääriviivoina selkärankaani, hetkittäin minä tarvitsen musiikkia tunteakseni olevani uskomattoman vahvasti elossa ja yksinkertaisesti muistaakseni, kuka oikeastaan olen. Tavallaan tarvitsen musiikkia myös hengittääkseni, mietin myöhemmin raivotessani pojille keikan jälkeen yhden suunnattoman rakkaan musiikillisen taideteoksen unohtamisesta ja unohdin kertoa, kuinka kiitollinen olen kaikesta.

 Aivan sanoinkuvaamattoman kiitollinen ja

  vähintään yhtä onnellinen, enemmänkin.