Kävellessäni yhtenä päivänä metsätiellä kuuntelemassa hiljaisuutta unohduin hetkeksi miettimään muutaman kuukauden takaista itseäni: sitä onnellisuuteen pukeutunutta ihmistä, joka hukkui värivalojen loisteessa musiikkiin luvattoman usetasti ja heräsi auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, sitä vapaudestaan kirjoittavaa ihmistä, joka tanssi jokaisen askeleensa kotimatkalla aamuyön viimeisinä tunteina ja pysähtyi museoissa kuuntelemaan rauhallisuutta tai tuntemattoman miehen askeleita, pysähtyi katselemaan. Sitä ihmistä, joka istui öisin parvekkeella kirjoittamassa niitä keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta ja viritti aamuisin akustisen kitaransa kuulostamaan kauniilta, yksinkertaisesti sitä ihmistä, joka olin asuessani vielä kolmensadan kilometrin päässä täältä, missä höyrylaivat huutavat tervehdyksiään satamassa ja minun kotikadullani iltaisin oopperaturistien valtameri.
Oopperaturistien valtameri, johon minä tunnen hetkittäin hukkuvani kävellessäni iltaisin pieneen asuntooni kuuntelemaan musiikkia, josta uskon löytäväni itseni yhä yydelleen, mutta minusta on tullut ihminen, jota en tunnista peilikuvasta. En kirjoita öisin keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta tai istu rannassa katselemassa auringonlaskuja, en kuuntele musiikkia iltaisin nukahtaessani näkemään unta lentämisestä, istu tuntikausia valokuvaamassa maailman suunnatonta kauneutta tai eksy tuntemattomille kadunkulmille, minusta on tullut itselleni uskomattoman vieras ja se on uskomattoman pelottavaa.
Minusta on tullut ihminen, josta en oikeastaan pidä.
Minusta on tullut ihminen, joka astui itse valitsemaltaan polulta varoittamattomasti harhaan ja unohti pitää itsestään huolta niinä hetkinä, kun elämä vaihtui auringonlaskujen harmoniasta vuoristorataan, ihminen, joka unohti pitää kiinni elämän kiitäessä eteenpäin filminauhana. Ihminen, joka kadotti kaiken raitiovaunujen kolinassa rakentamansa onnellisuuden istuessaan rannassa katselemassa pimeyden maalaavan maisemaa tai sitten ihminen, joka piti onnellisuuttaan itsestäänselvyytenä: en tiedä, mutta peilikuvasta en kuitenkaan enää tunnista itseäni ja hetkittäin tuntuu, että onnellisuuteni valuu hiekkana sormieni lävitse.
Minä en uskonut muuttuvani näin.
Social Icons