Olen istunut rannassa kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita musitikirjaani illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, kävellyt kotiin musiikin kuiskaillessa korviini harmoniaansa ja nukahtanut sitten vuorokauden vaihteessa näkemään unta lähtemisestä, unohtunut aamuauringon ensimmäisissä säteissä miettimään, kuinka elämäni on muuttunut muutamassa viikossa suunnattomasti ja kuinka minäkin olen muuttunut. Unohtunut miettimään, kuinka minusta on tullut sellainen nainen, joka unohtaa rakkaan akustisen kitaransa seisomaan epävireisenä vaatehuoneen nurkkaan ja tanssittaa sormiaan mustilta koskettimilta valkoisille, silmät kiinni uskomattoman väsyneenä työpäivän jälkeen.
Unohtunut aina iltaisin miettimään, kuinka kaikesta huolimatta hiukseni ovat edelleen takkuiset ja tanssitan sormiani mustilta koskettimilta valkoisille väärässä järjestyksessä, väärässä kulmassa ja kuten se entinen soitonopettajani sanoi neljä vuotta sitten, täytyisi opetella soittamaan oikealla tavalla. Olen miettinyt, kuinka minun ei oikeastaan tarvitse koskaan tanssittaa sormiani oikeassa järjestyksessä, selvittää takkuisia hiuksiani vuorokauden vaihteessa ennen nukahtamista ja virittäessäni akustisen kitarani kuulostamaan taas kauniilta hymyillyt itsekseni, kun taustalla Samuli Putro kuiskailee mitä jos sä pelkäät turhaan / ja elämä tapahtuu sinä aikana illan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa jälleen vaaleanpunaiseen harmoniaan, ei minun tarvitse muuttua. Eikä minun tarvitse tehdä oikein, minun tarvitsee vain kuunnella itseäni.
Juuri nyt on kaikki hyvin, soitan kitaraa keittiössä.
Lähetä kommentti