6/18/2015

KEIKKAKAIPUUSTA

päiväkirja 055sade 125
Sen jälkeen, kun muutin tähän pieneen oopperakaupunkiin, en ole hetkeäkään osannut kaivata takaisin sinne rautatiaseman iltapäiväruuhkaan tai mainosvalojen loisteeseen, en ole hetkeäkään osannut kaivata sitä pientä asuntoani, jonka parvekkeella istuin kastelemassa lentokoneiden lentävän ohitseni. Enkä ole osannut kaivata auringonnousujen harmoniaa tuntemattomilla kadunkulmilla, mutta tänään kirjoittaessani rikkinäisiä lauseita värivalojen loisteessa kokemastani onnellisuudesta ymmärsin, että nimenomaan sitä kaipaan suunnattomasti: hukkumista onnellisuuteeni värivalojen loisteessa, kun musiikki saa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja eturivissä todellisuus menettää merkityksensä, sitä minä kaipaan enemmän kuin mitään koskaan.

Helsingissä rakkauteni musiikkia kohtaan kasvoi suunnattomaksi, sain todistaa aivan uskomattoman kauniita hetkiä värivalojen loisteessa vuolaiden kyynelten virratessa poskipäilleni ja palatessani sitten Savonlinnaan tavallaan hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani, siksi minä kaipaan suunnattomasti. Yksinkertaisesti kaipaan sitä, kun musiikki keinuttaa mukanaan tunteiden ääripäissä murtaen viimeisimmänkin suojamuurini tuntematta häivähdystäkään armosta ja tarttuu olkapäähäni kertoen tarinaansa siitä, kuinka siinä hetkessä on kaikki, mitä tulen koskaan tarvitsemaan. Kaipaan enemmän kuin olen koskaan elämässäni kaivannut mitään, niin äärettömän tärkeitä nimenomaan ne värivaloissa viettämäni hetket minulle olivat ja ovat edelleen.
päiväkirja 035
Kirjoittaessani siinä rikkinäisiä lauseita maailman kauneimmista muistoista unohduin hetkittäin miettimään, ettei se värivalojen loisteesta löytämäni suunnaton onnellisuuteni tule koskaan katoamaan, vaikka hetkittäin maailman paino tuntuu raskaalta: suunnaton onnellisuuteni kulkee mukanani nähden suurimman kaipuuni ja tarttuen hauraaseen käsivarteeni kaikkina niinä hetkinä, kun ahdistukseni piirtää ääriviivojaan selkärankaani. Ensi viikolla matkustan tuntemattomaan rakastaakseni musiikkia enemmän kuin kertaakaan tässä valoisassa kodissani, nostan käteni ilmaan äärettömästä onnellisuudestani ja annan kyynelten virrata poskipäilleni, ensi viikolla kaipuuni tuntee pelkoa selkärangassaan huutaessani rakkauttani esimerkiksi Von Hertzen Brothersin ja The Blankon noustessa lavalle, oikeastaan jo pelkästään ajatus siitä tekee minut hurjan onnelliseksi.

En tahtoisi puhua riippuvuudesta, mutta se tuntuu varmaan tältä. 

sade 084päiväkirja 102

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti