4/29/2015

tarina kiitollisuudesta

vhb 240vhb 223
VON HERTZEN BROTHERS @ SELLOSALI 22 04 2015

Olen kirjoittanut luvattoman monesti siitä, kuinka Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan se yhtye, jonka noustessa värivaloihin tunnen aina palaavani kotiin: niissä hetkissä musiikki vetää armottomasti turpaan, saa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja kaikessa armottomuudessaan lävistää keuhkoni niin suunnattomalla voimalla, että on huudettava äänensä käheäksi pelkästään siitä äärettömästä euforiasta ja suljettava silmänsä päästääkseen irti määrittelemättömästä tunnemassasta. Värivalot tanssivat onnellisuuttaan verkkokalvoillani keskiviikkoiltana istuessani konserttisalissa katselemassa tämän itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeän yhtyeen nousevan värivaloihin sanojen you're far away from home / under the cloudless skies of blue / exploring the unknown / holding a guiding light with you murtaessa jokaisen suojamuurini äärimmäisellä voimallaan, kyyneleet virtasivat poskipäilleni ja unohduin hetkeksi miettimään, kuinka äärettömän kiitollinen minä olen jokaisesta kuulemastani soinnusta, jokaisesta suoraan sydämeeni kuiskatusta sanasta ja jokaisesta värivalojen loisteessa viettämästäni hetkestä, kuinka äärettömän kiitollinen olen kaikesta.

Unohduin hetkeksi miettimään, kuinka aikoinaan istuin ruskeassa nojatuolissa vastaamassa uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin psykologin vastaanotolla ja myöhemmin kävelin tuntemattomilla kaduilla eksyen omiin ajatuksiini, kuuden viimeisimmän vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohitse filminauhana, enkä tunnistanut itseäni ensimmäisestäkään kohtauksesta. Samana päivänä sanat you’re somewhere in the middle of the rain but your sun is waiting at the horizon till the pain has gone kulkivat kylminä väreinä selkärankaani pitkin ja olin pelkkää suunnatonta hiljaisuutta auringonlaskun maalatessa taivasta vaaleanpunaisella, siinä hetkessä ymmärsin, etten halua enää harhailla kadunkulmasta toiseen näkemättä maailman kauneutta ja istua parvekkeen hämärässä itkemässä elämääni. Siksi minä olen edelleen äärettömän kiitollinen ja ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ei riittäisi kuvailemaan sitä tunnetta, auringonlaskun harmoniassa Von Hertzen Brothers onnistui tietämättään muuttamaan ratkaisevasti elämäni suuntaa: omasta menneisyydestään oli osattava päästää vähitellen irti ja opeteltava sitten avaamaan silmänsä astuakseen ulos kuorestaan, jonka turvaan piilouduin jatkuvasti selviytyäkseni seuraavaan auringonnousuun.

  Von Hertzen Brohers sai tavallaan uskomaan, että minä selviän
   ja siitä auringonlaskun maalaamasta hetkestä alkoi matka

     kohti minua itseäni, kohti onnellisuutta.

vhb 242vhb 160vhb 051
Kun sanon, että matkani Von Hertzen Brothersin johdattamana kohti onnellisuutta alkoi siitä auringonlaskun maalaamasta hetkestä en kuitenkaan tarkoita, että olisin silloin rakastunut kyseiseen yhtyeeseen, se tapahtui vuosia aikaisemmin. Siitä auringonlaskun maalaamasta hetkestä kuitenkin alkoi matka, jonka kulkemisesta en koskaan voisi kiittää tarpeeksi ja siksi haluan kertoa teille kiitollisuudestani, haluan kertoa teille siitä, kuinka toista tapaamista psykologin hämärässä vastaanottohuoneessa ei koskaan tullut. Von Hertzen Brothersin soidessa taustalla aloin etsimään itseäni lumenvalkeaan verhoutuneilta tuntemattomilta kaduilta ja istuin hetkittäin parvekkeella kirjoittamassa ruutupaperille sanoja maailman kauneudesta, mutta kaikista tärkeimpänä, aloin huutamaan ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa: annoin kyynelten virrata poskipäilleni tämän yhtyeen noustessa värivaloihin, nostin käteni ilmaan päästääkseni irti siitä määrittelemättömästä tunnemassasta ja suljin silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani, ne hetket olivat itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen terapeuttisia.

Ne hetket olivat itselleni henkilökohtaisesti enemmän 
kuin osaisin koskaan maalata kauniilla vertauskuvilla, 

ne olivat enemmän kuin mikään.   

Kaksi vuotta sitten palasin pikkukaupunkiin kesäksi etsimään itseäni maailman tutuimmilta kaduilta, niiltä kadunkulmilta, jotka olivat nähneet kaksikymmentä vuotta elämästäni. Kävelin metsäpoluilla hengittämässä raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä, istuin viikkokausia kirjoittamatta sanaakaan ja hetkittäin löysin itseni itkemästä rikkinäistä elämääni hiljaisilla kaduilla, kun jokin rintalastan alla kasvoi niin suureksi että olisin halunnut huutaa huutamasta päästyäni, menneisyys tuntui raskaana taakkana selkärangassani. Kerron tämän teille siksi, että heinäkuun lopussa seisoin vesisateessa tämän itselleni suunnattoman tärkeän yhtyeen keikalla sanojen i wish i could be like a rainbow bringing a smile on your face iskiessä kasvoilleni järjettömällä voimalla ja kyynelten valuessa poskipäilleni, ne olivat juuri oikeat sanat siihen tilanteeseen ja vesipisaroiden pudotessa takkuisille hiuksilleni olin loputonta onnellisuutta ilta-auringon loisteessa, silloin uskoin ymmärtäneeni itsestäni jotain. Siinä hetkessä jokin minussa muuttui, kävelin auringonlaskun harmoniassa rautatieasemalle hymyillen jokaiselle vastaantulijalle ja menneisyys ei enää tuntunut taakkana selkärangassani, siinä hetkessä olin osannut päästää siitä osittain irti.

Sinä syksynä opettelin päästämään irti ristiriitaisuudesta sydämessäni, vaikeimmista muistoistani vuosien takaa ja niistä ystävyyssuhteista, jotka satuttivat enemmän kuin mikään elämässäni, mutta tärkeimpänä, opettelin päästämään irti rikkinäisestä itsestäni. Opettelin myöntämään, että ansaitsen onnellisuuden ja vaikka vuodatin lukemattomia kyyneliä sanojen been lost in these darkest fears for so many years still trying to find the way out from this mind lävistäessä tajuntaa, marraskuussa itkin Mikko von Hertzenin olkapäätä vasten pelkästään suunnattomasta onnellisuudestani, silloin kaikki oli yksinkertaisesti uskomattoman hyvin: sydämessäni asui rauhallisuus jokaisella hengenvedollani, kyynelten valuessa hitaasti poskipäilleni hymyilin tietäen olevani turvassa ja kävellessäni sitten myöhemmin Tampereen pimeyteen verhoutuneita katuja kuiskailin ilmaan rakkauttani, annoin tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini.
vhb 264
Siitä marraskuisesta illasta siihen konserttisalissa viettämääni iltaan mahtui itsensä etsimistä tuntemattomilta kadunkulmilta vuorokauden vaihtuessa seuraavaan, toivottomuutta eksyessäni yhä uudelleen kysymyksiini betoniviidakon armottomuudessa ja huutamista värivalojen loisteessa, kun jokin rintalastan alla hetkittäin kasvoi niin uskomattoman suureksi, ettei sille löytynyt ensimmäistäkään sanaa. Siihen väliin mahtui suunnatonta onnellisuutta jokaisella hengenvedollani, valtameren kokoiseksi kasvanutta rakkautta selkärankani jokaisessa nikamassa ja istuessani sinä keskiviikkoiltana konserttisalin hämärässä hukkumassa musiikkiin sanojen your wings are all broken but you're breathing saadessa kyyneleet silmäkulmiini uskalsin myöntää itselleni, että minusta on viimein tullut onnellinen ja viimein tiedän, kuka olen.

Minä olen se vaaleahiuksinen tyttö, joka kirjoittaa rakkauttaan raitiovaunussa aamuseitsemältä ja minä olen se tyttö, joka laulaa Mannerheimintiellä öisin vuorokauden vaihteessa välittämättä vähääkään siitä, mitä vastaantulijat ajattelevat. Minä olen tyttö, joka soitettuaan yksitoista vuotta pianoa tarttui akustiseen kitaraan opetellakseen soittamaan sitä ja minä olen ehdottomasti myös se tyttö, joka tulee palaamaan Savonlinnaan uskomattoman paljon onnellisempana kuin silloin päättäessään matkustaa Helsinkiin jäädäkseen, mutta minä en olisi mitään tätä ilman Von Hertzen Brothersia. Minusta ei olisi koskaan tullut näin onnellista ilman niitä sanoja tai jokaista värivalojen loisteessa viettämääni hetkeä, kun musiikki on saanut kyyneleet virtaamaan poskipäilleni ja sanat ovat lävistäneet keuhkoni tuntematta häivähdystäkään armosta, ilman Von Hertzen Brothersia minä en välttämättä koskaan olisi uskaltanut astua ulos kuorestani, siksi minä olen kiitollinen.

   Olen äärettömän kiitollinen tästä kulkemastani matkasta
   ja kiitollinen konserttisalissa vuodattamistani kyynelistä,

      äärettömän kiitollinen siitä kaikesta.

vhb 252vhb 099

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti