5/08/2015

take my heart and let it bleed

evamanu 151evamanu 139
EVA & MANU @ TAVASTIA 07 05 2015

Kuulin tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan toisen albumin ensimmäisen kerran istuessani bussissa matkalla pikkukaupungista tänne, missä raitiovaunut kolisevat hitaasti ohitseni ja ihmiset juoksevat rautatieasemalla ehtiäkseen seuraavaan metroon. Albumi kuulosti silloin niin uskomattoman voimakkaalta, että oli suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärankaa pitkin ja annettava kyynelten virrata poskipäille, kun sanat iskivät suoraan kasvoille hyökyaaltojen lailla: sellaisina hetkinä voi olla ainoastaan loputtoman kiitollinen musiikista ja siitäkin, että huolimatta kyyneleistä silmäkulmissani musiikki kuiskailee kylkiluideni alla hiljaisuuttaan hirmumyrskyn keskellä. Viime syksynä ehdin näkemään yhtyeen kolmesti värivalojen loisteessa uuden albuminsa kanssa ja seisoessani torstai-iltana yleisömeren keskellä katsomassa yhtyeen nousevan lavalle olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, eivätkä kyyneleet jääneet silmäkulmiini musiikin kuiskaillessa melankoliaansa ja viimeistään sanojen

how do you know    
if you won't even try?  
 
tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan minä olin musiikin edessä uskomattoman haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntui helpommalta kuin koskaan aiemmin. Kyynelten virratessa poskipäilleni hymyilin itsekseni tietäen, että murtuneet kylkiluuni paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan ja arvet hauraassa sydämessäni vauhtuvat häivähdyksiin maailman kauneimmista muistoista, siinä hetkessä minä tiesin olevani turvassa, vaikka elämä heittelisi myrskytuulen lailla. Siinä hetkessä minä tiesin olevani turvassa, vaikka kaikki suojamuurini murtuisivat musiikin voimakkuudesta ja taivas putoaisi niskaani, siinä hetkessä kyyneleet silmäkulmissani kuiskailin ilmaan rakkauttani täydellisinä sanoina ja olin olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten, olin olemassa ainoastaan musiikkia varten. Kävellessäni yöllä kotiin unohduin miettimään, kuinka en koskaan pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja kyyneleistä huolimatta olin jokaisella hengenvedollani olin lähempänä ääretöntä harmoniaa sydämessäni. En koskaan pystyisi kuvailemaan sitä, kuinka musiikki oli aivan uskomattoman kaunista: sellaista, jolle voisi rakentaa kokonaisen elämänsä tuntematta melankoliaa surumielisyytenä, vaikka nimenomaan sellaistahan melankolia tavallaan on, surumielisyyttä pukeutuneena tummansiniseen samettiin, äärettömän kaunista ja tukahduttavaa.
evamanu 062evamanu 161evamanu 138

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti