4/08/2015

with adventure in your heart

vhb lauantai 101vhb lauantai 104
VON HERTZEN BROTHERS @ TAVASTIA 28 03 2015

"Mutta eivät ihmeveljeksetkään mahdottomiin pysty. Yhtyeen uudet kappaleet ovat vielä niin tuoreita, kuuntelijan näkökulmasta lähes raakoja, ettei niihin ole vielä muodostunut todellista suhdetta. Siksi vastaanotto Tavastialla oli kautta linjan innostunutta, mutta se lopullinen hurmioituminen jäi väkevästä suorituksesta huolimatta uupumaan" sanotaan eräässä keikka-arvostelussa viikonlopusta, jota olin itsekin todistamassa. Kirjoittaessani tänään siitä, kuinka Von Hertzen Brothers soitti kaksi uskomattoman hienoa keikkaa Tavastialla maaliskuun viimeisenä viikonloppuna, unohduin hetkittäin miettimään, kuinka minä en koskaan osaisi kirjoittaa niin: en koskaan osaisi kirjoittaa, kuinka musiikki ei saanut yleisöä hukkumaan suunnattomaan hurmioonsa tai kuinka tämä itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman rakas yhtye on yksi tämän hetken taitavimmista ja karismaattisimmista kotimaisista rockyhtyeistä, vaikka ne olisivat faktoja.

Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan se yhtye, jonka noustessa värivaloihin minä tunnen palaavani kotiin: niissä hetkissä on niin uskomattoman paljon, etten koskaan osaisi kirjoittaa kriittistä arviota yhdestäkään värivalojen loisteessa viettämästäni hetkestä. Tämän yhtyeen noustessa lavalle todellisuus menettää samantien merkityksensä, punaisen valon taittaessa hitaasti siniseen sydämeni muuttaa hetkellisesti rytmiänsä ja on huudettava kovempaa kuin koskaan aiemmin, siitä minä tavallaan tahdon teille kirjoittaa. Sen sijaan, että kirjoittaisin teille kriittisen arvion kappaleiden toimivuudesta ja yleisön hurmion kokonaisvaltaisuudesta, kirjoitan suunnattomasta onnellisuudesta kitarasoundin varoittamattomasti viiltäessä selkärankaani ja musiikin hakatessa tajuntaani loputtomalla voimallaan, oikeastaan juuri siitähän musiikissa lopulta on kysymys, henkilökohtaisesta kokemuksesta.

  Siitä, kuinka musiikki saa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin
   ja kuinka on huudettava äänensä käheäksi siitä rakkaudesta,

     siitä musiikissa on kysymys.

vhb lauantai 023
Palataan siihen maaliskuun viimeiseen viikonloppuun, kun vietin kaksi aivan uskomattoman onnellista iltaa Tavastialla Von Hertzen Brothersin noustessa lavalle. Kotiin palaamisesta, siitä minä olisin nimenomaan halunnut kertoa seitsemällä tuntemattomalla kielellä seisoessani perjantaina eturivissä tämän nimenomaisen itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen rakkaan yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen, nimittäin siinä hetkessä oli jotain sellaista, mihin ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ei koskaan tulisi riittämään, jotain äärettömän henkilökohtaista: jotain sellaista määrittelemätöntä tunnemassaa, mikä sai pohjattomuuden katoamaan sydämestäni ja suojamuurini murtumaan uskomattomalla voimallaan. Musiikki lävisti keuhkoni ja veti armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollaan, mutta siinä hetkessä olin valmis huutamaan ääneni käheäksi loputtomasta rakkaudestani, antauduin musiikille tuntematta pelkoa selkärangassani ja olisin voinut väittää, etten koskaan aiemmin ole ollut niin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Muistatteko sen, kun lapsena tapetoitte huoneenne lempiyhtyeenne julisteilla, olisitte myyneet sielunne päästäksenne näkemään yhtyeen värivaloissa ja koottuanne viimein viikkorahoistanne rahat keikkalippuun itkitte eturivissä onnellisuuttanne, seisoessani siinä eturivissä minusta tuntui samalta, vaikka olen päässyt näkemään tämän yhtyeen luvattoman monesti värivaloissa. Minusta tuntui samalta ja siitä musiikissa todellisuudessa on kysymys, intohimosta.

Niin uskomattoman suuresta intohimosta, ettei sille löydy ensimmäistäkään tarpeeksi vahvaa määritelmää ja tavallaan sen pystyy ymmärtämään ainoastaan, jos on itse henkilökohtaisesti rakastanut musiikkia jokaisella hengenvedollaan ja huutanut rakkauttaan värivalojen tanssiessa verkkokalvoilla. Oikeastaan sillä, kuinka kokonaisvaltaisesti muu yleisömeri hukkuu hurmioonsa, ei ole mitään tekemistä asian kanssa, musiikissa on aina kysymys henkilökohtaisesta kokemuksesta. Perjantaina musiikki veti armottomasti turpaan ja lävisti keuhkoni suunnattomalla voimallaan, mutta lauantai-iltana tunsin hukkuvani loputtomaan euforiaan, huusin ääntäni käheäksi uskomattoman vahvasta rakkaudestani, hetkittäin suljin hitaasti silmäni päästääkseni irti määrittelemättömästä tunnemassasta rintalastani alla ja värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan kaikki tuntui vähintään unenomaiselta täydellisyydeltä. Von Hertzen Brohers oli samanaikaisesti uskomattoman vahva ja äärettömän herkkä, kun sanat you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part saivat kyyneleet valumaan poskipäilleni, sydämeni tuntui kevyeltä kivenlohkareiden kadotessa loputtomaan onnellisuuteeni ja musiikin henkäillessä harmoniaansa muuttolinnut jäivät muistoiksi taivaanrannalle, siitä musiikissa on kysymys, tunnetilasta. Vaikka tämä yhtye on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan juuri se yhtye, jonka noustessa värivalojen loisteeseen tunnen palaavani kotiin ja josta en koskaan osaisi kirjoittaa kriittisesti, on silti myönnettävä, että allekirjoittaisin aiemmin mainitsemastani arviosta (Soundi.fi) suurimman osan, tätä kattausta voi ehdottomasti tarjoilla rinta rottingilla niille ulkomaanelävillekin, tämä kattaus saa tuntemaan enemmän kuin uskoisi.
vhb lauantai 097von hertzen 075vhb lauantai 064

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti