MUSTA LAATIKKO

PARIISIN KEVÄT @ KUUDES LINJA 23 04 2015

Tarina siitä, kuinka Pariisin Kevät muuttui Arto Tuunelan pöytälaatikkoprojektista yhdeksi suomalaisen musiikin kärkinimistä, on tavallaan mielenkiintoinen. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2008 ja kyseinen debyyttialbumi olikin kiistattomasti vuoden ylistetyimpiä albumeita maamme musiikkimediassa, eikä vuonna 2010 julkaistu kakkosalbumi todellakaan jäänyt edeltäjänsä varjoon: albumi myi ansaitusti kultaa ja Tämän Kylän Poikii oli yksi kyseisen kesän suurimmista hiteistä, samana kesänä yhtye myös soitti ensimmäisen keikkansa. Uskaltaisin väittää, että viimeistään ensimmäisen keikkansa jälkeen yhtyeestä tuli enemmän kuin Tuunelan pöytälaatikkoprojekti, sillä keikkaa seuranneen syksyn klubikiertue oli suurimmilta osin loppuunmyyty ja samaisena syksynä itsekin tutustuin yhtyeen musiikkiin juodessani punaviiniä erään leikkipuiston esiintymislavan rakenteissa, erittäin kaukana boheemista taitelijaelämästä.

Kuitenkin nimenomaan se, että yhtyeestä tuli yksi suomalaisen musiikin ehdottomista kärkinimistä ilman loputtomalta tuntuvaa räkälöiden kiertämistä, on tavallaan mielenkiintoista: kuinka moni suomalainen yhtye oikeasti soittaa ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa YleX-lavalla? Itsehän henkilohtaisesti näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa Pieksämäellä helmikuussa 2011 ja vastoinkäymisistä huolimatta katselin keikkaa eturivistä, olin aivan uskomattoman onnellinen jokaisella hengenvedollani ja nostin käteni ilmaan, vaikka yleisömassa takanamme oli suhteellisen ilmeetöntä ja yhtye tuntui etäiseltä. Nimenomaisesta keikasta yhtyeen uusimman albumin julkaisukeikkaan oli tavallaan pitkä matka, neljän vuoden aikana olin ehtinyt näkemään yhtyeen neljätoista kertaa värivaloissa ja todistanut useasti, kuinka uskomattoman paljon lähemmäs yhtye on päässyt yleisöään: yhtye ei tunnu enää vähääkään etäiseltä, värivalojen loisteessa yhtye on tavallaan yhtä yleisönsä kanssa ja en tiedä johtuuko se siitä, että Tuunelalla on tapana useasti kysyä, onko kaikki hyvin, mutta yhtyeen keikoilla tunnen aina olevani äärimmäisen vahvasti turvassa, yhtyeen keikoilla on yksinkertaisesti uskomattoman hyvä olla. 

  Mutta palataan siihen levynjulkaisukeikkaan,  

  se oli nimittäin valehtelematta niin uskomaton, 

  että kotimatkalla itketti.   

Olin edellisenä iltana istunut konserttisalin hämärässä katsomassa Von Hertzen Brothersin keikkaa ja itkenyt ensimmäisestä sekunnista aina viimeiseen asti, joten seisoessani yleisömeren keskellä odottamassa Pariisin Kevään nousevan värivalojen loisteeseen olin edelleen suhteellisen herkässä mielentilassa, eikä tilanteeseen auttanut sekään, että viimeisimmästä yhtyeen keikasta oli enemmän kuin seitsemän kuukautta ja olin ehtinyt ikävöimään yhtyettä nimenomaan sen viimeisimmän kiertueen viimeisestä keikasta asti. Arto Tuunelan saapuessa viimein värivaloihin yhtyeensä kanssa tuntui kuin seitsemää kuukautta ei olisi ollut olemassakaan ja vaikka keikka alkoi jollain itselleni henkilökohtaisesti tuntemattomalla biisillä, tunsin palanneeni kotiin katsellessani tutun yhtyeen antautuvan musiikille yleisömeren hukkuessa loputtomaan rakkauteensa, siinä oli ja on aina ollut jotain äärimmäisen taianomaista, mitä ei muiden yhtyeiden keikalla pysty tuntemaan.

Kyyneleet tarttuivat hitaasti silmäkulmiini sanojen sä oot toisesta maailmasta / jostain paljon kauniimmasta kiivetessä pitkin selkärankaani jättäen jälkeensä kylmiä väreitä ja jäin hetkeksi miettimään, kuinka uskomattoman paljon muistoja voi kiteytyä seitsemään sanaan ja kuinka ylipäätään on mahdollista tuntea niin äärimmäisen vahvasti, siinä hetkessä minussa asui onnellisuus. Tuunela myönsi jännittävänsä uuden musiikin soittamista yleisölle ja naurahtaen kertoi, kuinka aikeissa oli ollut soittaa uutta musiikkia kokeilumielessä ilman yleisöä, mutta totesi kuitenkin loppuun "te oottekin nyt siinä tuijottamassa", jolloin allekirjoittaneen rakkaus yhtyettä kohtaan kasvoi vähintäänkin valtameren kokoiseksi. Rakastin uudessa musiikista jokaista sekuntia ja musiikin kaikuessa värivaloissa vaivuin siihen transsinomaiseen tilaan, mikä on nykyään harvinaista käydessäni naurettavan monella keikalla kuukaudessa, siinä hetkessä todellisuus tuntui jokatapauksessa menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani: siinä oli jotain todella vahvasti tavanomaisesta poikkeavaa, sillä uuteen musiikkiin rakastuminen on yleensä vaikeaa värivaloissa, siinä hetkessä uusi levy kuitenkin kaivautui ihoni alle armottomasti. Millainen se uusi albumi sitten on?

  Uskallan väittää, että Pariisin Kevään uusi albumi
  on yhtyeen tähänastisen uran ehjin kokonaisuus ja

   ehdottoman kaunis, sitä se nimenomaan on.

Värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan verkkokalvoillani olin valmis myymään sieluni musiikille, juuri niin uskomattoman kaunis uusi musiikki oli, niin uskomattoman vahvasti se sai tuntemaan. On myönnettävä, että kyseinen albumi on avautunut itselleni henkilökohtaisesti kunnolla vasta lukemattomien soittokertojen jälkeen, mutta hukkuessani onnellisuuteeni yleisömeren keskellä tämä uusi musiikki tuli niin järjettömän vahvasti iholle, etteivät sanat riittäisi kuvailemaan rakkauteni määrää. Tavanomaisesta poikettiin siinäkin, että encore ei osoittautunutkaan encoreksi, kyseessä oli ainoastaan väliaika ja keikka jatkui huomattavan kauan sen jälkeen, mikä sai allekirjoittaneen aivan äärettömän onnelliseksi vielä silloinkin, kun käveltiin Hämeentietä kaupungin pukeutuessa tummansiniseen. Elämä oli silloin kaunis, ihan uskomattoman kaunis.