3/10/2015

remember to breathe

seurasaari 052seurasaari 075
Olen hukkunut sanoinkuvaamattomaan rauhattomuuteeni raitiovaunun kolistessa ohitseni, kävellyt vieraalta kadunkulmalta seuraavalle tietämättä kuitenkaan määränpäätäni ja huomaamattani unohtunut katselemaan kiirettä vastaantulijoiden kasvoilla, istunut kirjastossa kuuntelemassa kirjojen putoavan lattialle. Kuunnellut öisin hiljaisuutta istuessani parvekkeella, juonut vaniljateetä pitääkseni itseni lämpimänä ja kirjoittanut sitten tuntemattomista asioista, mutta tuntenut rauhattomuuteni jokaisessa hengenvedossani: rauhattomuuteni, joka tarttui selkärankaani kävellessäni rautatieasemalla iltapäiväruuhkassa tai istuessani metrossa matkalla sinne, missä minä kirjoitin ensimmäisen kerran kaipaavani enemmän kuin koskaan aiemmin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä. Kaipaan auringonlaskujen harmoniaa pikkukaupungin rauhallisuudessa, kotimatkojani aamuyön viimeisinä tunteina ja niitä ensimmäisiä syysöitä, kun seisoin maantien varressa valokuvaamassa maailman suunnatonta kauneutta ja tanssin usvan keskellä onnellisuuttani, mutta vielä enemmän kaipaan

rauhallisuutta rintalastan alla 
tai sitten tasaista hengitystä 

edes nukahtaessani 

tai herätessäni auringonsäteisiin ikkunaverhojen lävitse. Suunnattomassa kaipuussani olen hukkunut omaan rauhattomuuteeni aamun ensimmäisistä auringonsäteistä viimeisiin riippumatta siitä, istunko parvekkeella katselemassa tähtitaivasta vai hidastanko vauhtiani myöhästyessäni taas metrosta, mutta kävellessäni yhtenä uskomattoman kauniina aamupäivänä metsässä ymmärsin, että kaikki on tässä. Kaikki, mitä koskaan tulen tarvitsemaan, oli siinä hetkessä metsän humistessa rauhallisuuttaan ympärilläni ja lintuparven lentäessä ääretöntä vapauttaan pilvettömällä taivaalla: suljin silmäni tunteakseni kuuluvani lintuparven äärettömään vapauteen, annoin tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini ja tunsin kallionlohkareiden murtuvan rintalastani alla, siinä hetkessä rauhattomuuteni katosi auringonsäteisiin kasvoillani.
seurasaari 060
En oikeastaan tiedä, miksi minun on aina hetkittäin palattava kuuntelemaan metsän rauhallisuutta pitääkseni hengitykseni tasaisena ja saadakseni sydämeni rauhoittumaan, mutta todennäköisesti kaksikymmentä vuotta pienessä oopperakaupungissa saavat minut edelleen kaipaamaan metsään. On nimittäin myönnettävä, ettei minusta tavallaan koskaan tullut helsinkiläistä, sydämeni tulee ikuisesti olemaan pikkukaupungin satamassa tervehtimässä höyrylaivoja auringonsäteiden piirtäessä ääriviivojaan turistien kasvoille: siksi pääkaupungin kiireessä hukun omaan rauhattomuuteeni ja hetkittäin unohdan, että täytyisi pysähtyä rakastamaan maailman suunnatonta kauneutta ja istua kuuntelemassa lintuparven laulavan vapauttaan, vaikka kuinka sellaisen oikeastaan voi unohtaa? Ilman luonnon rauhoittavaa vaikutusta ja pilvettömän taivaan ääretöntä kauneutta en tavallaan olisi mitään, kulkisin silmät sidottuina rautatieaseman kiireessä ja nimenomaan siksi

pitäisi muistaa kuunnella hiljaisuutta, hengittää.
seurasaari 072seurasaari 047seurasaari 073

2 kommenttia:

  1. Hei sinä ihana, sinulle on Liebster Award haaste blogissani, olisi ihan mahtavaa jos vastaisit haasteeseen! :)

    http://so-restless.blogspot.fi/2015/03/liebster-award-11-kysymysta.html

    VastaaPoista