"Mun varhaisimpia rockmusiikkiin liittyviä muistoja on se, että istun laiturilla, on hämärää ja kuuntelen bändejä soittamassa salaperäisessä Vähtärissä. Olin saanut erikoisluvan valvoa myöhempään. Se oli helvetin mielenkiintoista, olisin halunnut yli kaiken olla siellä! Se oli joku aivan toinen maailma, satumaa, jonne mulla ei ollut pääsyä. Siihen liittyi valtava mystiikka, joka on totaalisesta kadonnut nyt kun esiinnyn itse" olivat sanat, joihin minä eilen auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojeni lävitse pysähdyin. Pysähdyin miettimään, kuinka aikoinaan rakastuin rockmusiikissa nimenomaan salaperäisyyteen ja tuntemattomuuteen, kuinka uskoin rockmusiikin tuntuvan selkärangan jokaisessa nikamassa nimenomaan värivaloissa, kuinka se maailma oli saavuttamattomissani. Savonlinnassa keikkatarjonta oli aikoinaan erittäin pientä suurempiin kaupunkeihin verrattuna ja kun tarjontaa olisi ollut, keikoille pääseminen vaati täysi-ikäisyyttä, nimenomaan siksi se maailma pysyi itselleni suhteellisen kauan salaperäisenä.
Pysähdyin miettimään, kuinka olen siitä tavallaan aivan suunnattoman onnellinen. Olen siitä suunnattoman onnellinen, vaikka teini-ikäinen minäni olisi kuollakseen tahtonut päästä tuntemaan musiikin selkärankansa jokaisessa nikamassa ja tapaamaan suurimmat kitarasankarinsa, sitä salaperäisyyttä ei nimittäin saa takaisin. Tavallaan sellaista salaperäisyyttä ei ole itselläni henkilökohtaisesti enää nimeksikään, mutta kuunnellessani eilen hiljaisuutta illan viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani olin suunnattoman onnellinen kaikesta: jokaisesta värivalojen loisteessa viettämästäni hetkestä, hiljaisuuteen päättyneestä soinnusta ja kadonneesta salaperäisyydestä, joka aikoinaan sai rakastumaan rockmusiikkiin, mutta onnellinen myös siitä, että osaan nykyään nauttia hiljaisuudesta kaipaamatta jatkuvasti värivalojen loisteeseen.
Lähetä kommentti