Helsinki verhoutuu harmaaseen herätessäni siitä kauneimmasta unesta, jossa auringonlaskun äärettömässä harmoniassa maailman suurinta rakkautta, istun parvekkeella katselemassa vesipisaroiden putoilevan hitaasti harmaaseen asfalttiin ja taustalla musiikki kuiskailee harmoniaansa, mutta tänään minussa ei ole mitään enää oikeastaan mitään kaunista: kasvoillani merkit unettomuudesta, hiukset epätoivoisen takkuisina olkapäilläni ja käsivarsillani voimattomuutta, tänään tuntuu enemmän tai vähemmän, etten tavallaan pysty mihinkään. Kävellessäni rautatieasemalla iltapäivän ruuhkassa katselen tuntemattomien ihmisten juoksevan ehtiäkseen seuraavaan metroon, musiikki kuiskailee korviini edelleen harmoniaansa ja kyyneleet tarttuvat varovaisesti silmäkulmiini, musiikki jatkaa kuiskailemistaan, mutta tänään tunnen tukehtuvani siihen harmoniaan.
Tunnen tukehtuvani siihen äärettömään harmoniaan, kotimatkalla taivas tarttuu armottomasti kengänpohjiini ja kun sitten myöhemmin on etsittävä avaimet mustasta kangaskassista, itkettää. Istun eteisessä tuijottamassa rikkinäisiä kenkiäni, rappukäytävässä tuntemattomia askelia viereiseen asuntoon ja silloin ääretön harmonia kuulokkeissani vaihtuu uskomattoman rakkaaseen miesääneen, kyyneleet virtaavat poskipäilleni. Hymyilen sanoille hey girl – you're gonna turn off you ears / you're gonna turn off your eyes / life is black anyways – that's all, nousen kävelläkseni keittämään itselleni teetä ja katselen tämän kaupungin pukeutuvan harmaaseen ikkunalasin takana, mutta siinä hetkessä minussa on suunnatonta onnellisuutta, eikä pimeyden verhotessa maisemaa tummansiniseen enää itketä. Siinä hetkessä, kun Ville Malja kuiskailee korvaani sanoja and girl – remember to breathe right now on naurahdettava itsekseen, nimittäin mikä tahansa musiikki ei olisi pystynyt samaan ja nimenomaan siitä syystä Lapko on itselleni henkilökohtaisesti erityinen, siihen pystyn turvautumaan näinä harmaaseen verhoutuneina päivinä, kun kaikki on liikaa.
Tunnen tukehtuvani siihen äärettömään harmoniaan, kotimatkalla taivas tarttuu armottomasti kengänpohjiini ja kun sitten myöhemmin on etsittävä avaimet mustasta kangaskassista, itkettää. Istun eteisessä tuijottamassa rikkinäisiä kenkiäni, rappukäytävässä tuntemattomia askelia viereiseen asuntoon ja silloin ääretön harmonia kuulokkeissani vaihtuu uskomattoman rakkaaseen miesääneen, kyyneleet virtaavat poskipäilleni. Hymyilen sanoille hey girl – you're gonna turn off you ears / you're gonna turn off your eyes / life is black anyways – that's all, nousen kävelläkseni keittämään itselleni teetä ja katselen tämän kaupungin pukeutuvan harmaaseen ikkunalasin takana, mutta siinä hetkessä minussa on suunnatonta onnellisuutta, eikä pimeyden verhotessa maisemaa tummansiniseen enää itketä. Siinä hetkessä, kun Ville Malja kuiskailee korvaani sanoja and girl – remember to breathe right now on naurahdettava itsekseen, nimittäin mikä tahansa musiikki ei olisi pystynyt samaan ja nimenomaan siitä syystä Lapko on itselleni henkilökohtaisesti erityinen, siihen pystyn turvautumaan näinä harmaaseen verhoutuneina päivinä, kun kaikki on liikaa.
Lähetä kommentti