3. tammikuuta 2015

you shouldn't fade away

saaketti 146blank o 068
Hiljaisuus kajahtelee tyhjässä olohuoneessa, minä kuuntelen jokaista hengenvetoani valvoessani aamuyön hämärässä ja ikkunalasin takana pikkukaupunki huokailee rauhallisuuttaan, kaksikymmentä astetta pakkasta avatessani varovaisesti silmäni aamun ensimmäisten auringonsäteiden murtatuessa ikkunaverhojeni lävitse. Olen rakastunut hiljaisuuteen, mietin katsellessani auringon nousevan horisontissa siintävän havumetsän takaa ja huokailen auringonnousun kauneudelle, sille suunnattomalle harmonialle talviaamun kirkkaudessa: auringonsäteiden maalatessa seinille varjojaan kävelen villasukat jalassa keittämään itselleni aamuteetä, kuuntelen hiljaisuuden kuiskailevan rauhallisuuttaan ja unohdun katselemaan, kuinka orava loikkaa kevyesti lehdettömään pihlajaan syödäkseen lintulaudalta, minä rakastan hitaita aamuja.

Rakastan sitä, kuinka maailma tuntuu pysähtyvän hetkeksi aloilleen katkonaisten hengenvetojeni vaihtuessa rauhallisuuteen kävellessäni myöhemmin metsässä hengittämässä talviaamun kauneutta, mutta hiljaisuutta, sitä minä rakastan suunnattomasti. Jään hetkeksi makaamaan koskemattomaan lumihankeen, katselen lintuparven lentävän sinisellä taivaalla ja suljen sitten silmäni kuunnellakseni täydellistä hiljaisuutta, tunnen olevani osa kokonaisuutta. Tuuliainen pudottaa kasvoilleni lumihiutaleita puiden oksilta, hymyillen avaan silmäni uskomattomaan kirkkauteen ja jatkan matkaani kylmyyden pistellessä varpaitani, lumihanki säihkyy auringonsäteiden loisteessa ja hymyillen unohdun miettimään, kuinka hetken kaikki on tässä.
saaketti 169blank o 078saaketti 173
Hiljaisuutta, sitä minä rakastan katsellessani myöhemmin takkatulen tanssivan vapauttaan ja pysähtyessäni kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita irroittamisesta, mutta hiljaisuuttakin enemmän minä rakastan musiikkia. Ikkunalasin takana maailma verhoutuu auringonlaskun harmoniaan istuessani olohuoneessa juomassa teetä ja musiikin kuiskaillessa rakkauttaan unohdun hetkittäin miettimään, kuinka musiikki on tavallaan särkyvää: viattomuuttaan kuiskaileva musiikki putoaa varoittamatta seitsemännestä kerroksesta armottomaan asfalttiin, kuuntelijansa itkiessä toivottomuuttaan kietoo turvalliseen syleilyynsä ja vaikka maailma sitten verhoutuisi auringonlaskun harmoniaan, elämä kirjoittaa musiikkiin muistojaan polttomerkein. Myöhemmin kyseessä on enemmän kuin musiikkia, muistot tuntuvat loputtomana kaipuuna rintalastan alla tai sitten suunnattomana rakkautena kesäöiden harmoniassa, mutta musiikki ei koskaan tule olemaan ennallaan.

Into the Silence on albumina tavallaan erityinen, sillä lukemattomista kuuntelukerroista huolimatta musiikin hauraaseen pintaan ei ole syntynyt vielä ensimmäistäkään säröä: ensimmäisestä raidasta viimeiseen kuuntelen ainoastaan musiikin uskomattomuutta ja rakastun uudelleen siihen suunnattomaan voimaan, joka täydellisen armottomasti vetää kuuntelijaansa turpaan ensimmäisten sekuntien aikana ja pakottaa kyyneleet virtaamaan poskipäille. Makaan olohuoneen lattialla tunteakseni musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa ja hetkittäin on suljettava silmänsä löytäessään viidennestä raidasta jotain, mitä ei koskaan aiemmin muista huomanneensa, mutta jotain, mikä saa sydämen muuttamaan rytmiänsä: silloin on myönnettävä itselleen, etteivät ne lukemattomat kuuntelukerrat ole riittäneet mihinkään ja lopulta viimeisen raidan kuiskaillessa whenever you fall / don't let them dismay muistan kesäyön, jolloin nimenomaisin sanoin musiikki sai itkemään vuolaasti maailman kaatuessa niskaani ja myöhemmin hauraan sydämeni rauhoittumaan, mutta polttomerkein sitä muistoa ei koskaan kirjoitettu, silloin musiikki pelasti minut.

En tiedä, kuunnelkaa tämä.
saaketti 149blank o 087