12/15/2014

kun rakastuin the blankoon

blanko 136blanko 202
Kirjoitan usein rakastavani musiikkia jokaisella hengenvedollani, mutta todellisuudessa asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Rakastan musiikkia illan viimeisten auringonsäteiden maalatessa maisemaa lämmöllään, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini rantakallioilla ja huutaessani värivalojen loisteessa suunnatonta rakkauttani, mutta yksittäiseen yhtyeeseen rakastuminen vaatii tavallaan aina ainutlaatuisen tilanteen: olen elämässäni rakastunut yksittäisiin yhtyeisiin suhteellisen harvoin ja suunnattoman rakkauteni ansaitsevia yhtyeitä on olemassa todellisuudessa erittäin vähän, rakastuessani olisin kuitenkin valmis myymään sieluni musiikille. Muistan edelleen suhteellisen tarkasti, kuinka rakastuin yhtyeeseen nimeltä Lapko yhtenä tammikuisena yönä lumisateen piiskatessa ikkunalasia selkäni takana ja kaupungin ympärilläni nukkuessa, aamuviideltä vuosia sitten: sanat he wants to fight and smile / but still cry iskivät tajuntaani saaden sydämeni vaihtamaan rytmiänsä ja ikkunalasin takaisen lumisateen muuttamaan suuntaansa, silloin aamuviideltä minä rakastuin uskomattoman vahvasti.

Myös rakastuminen ensimmäisellä kuuntelukerralla on itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen harvinaista, koska ensimmäisiin kuuntelukertoihin harvoin liittyy tarpeeksi ainutlaatuista tunnetilaa ja kuunnellessani jotain ensimmäisen kerran, kuuntelen tavallaan naurettavan kriittisesti. Yleensä rakastumiseen vaaditaan sadoittain soittokertoja ja muistan esimerkiksi, kuinka lukemattomien soittokertojen jälkeen rakastuin Von Hertzen Brothersiin istuessani vihreässä nojatuolissani marraskuisena iltana sanojen i used to get very very lonesome / and jealous of everyone else who was playing in the rain iskiessä tajuntaani niin uskomattomalla voimalla, että salamaniskut vaihtuivat äärettömään rakkauteen ja oli suljettava silmänsä tunteakseen musiikin jokaisella hengenvedollaan. Rakastumiseen vaaditaan poikkeuksetta oikeanlainen tunnetila, eikä sillä oikeastaan ole merkitystä itkeekö omaa toivottomuuttaan pimeyteen verhoutuneilla kaduilla vai kirjoittaako suurta rakkauttaan keskeneräisin lausein, istuessani siinä vihreässä nojatuolissani rakastuessani Von Hertzen Brothersiin itkin toivottomuuttani syntymäpäivänäni, siinä sitä ainutlaatuisuutta.
blanko 059
Rakastuttuani Von Hertzen Brothersiin kulutin vuosikausia rakastumatta, mutta yhtenä sunnuntaiaamuna kärsiessäni itselleni tavanomaisesta keikan jälkeisestä masennustilasta rakastuin The Blankoon. Tässäkään tapauksessa rakastuminen ei tapahtunut ensimmäisellä kuuntelukerralla: ennen rakastumistani olin ehtinyt näkemään yhtyeen kahdesti värivaloissa ja fiilistelemään musiikin uskomattomuutta maailman pukeutuessa tummansiniseen, mutta kyseisenä sunnuntaiaamuna tunsin hukkuvani sanoihin you gotta let the feeling set you free ja jokaisen kylkiluuni murtuvan musiikin uskomattomasta voimakkuudesta. Olin hetkellisesti äärimmäisen hämmentynyt, koska vuosikausiin mikään ei ollut kuulostanut niin äärettömän voimakkaalta ja saanut huutamaan sunnuntaiaamun harmoniassa tunteita, mikään ei ollut vuosikausiin saanut rakastumaan. Mikään ei ollut vuosikausiin saanut tuntemaan niin kokonaisvaltaisesti ja viimeistään auringonsäteiden vaihtuessa tummansiniseen uskoin rikkoutuvani musiikin voimasta, koska helvetti sentään kulutettuani vuosikausia rakastumatta tunteen kokonaisvaltaisuus pelotti.

Pimeyden maalatessa ääriviivattomia varjojaan ikkunalasin takana uskalsin tunteen kokonaisvaltaisuudesta huolimatta sulkea silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani, katosin ääriviivattomuuteen musiikin ollessa uskomattoman suurta ja hetkessä olin ainoastaan kokonaisvaltaista tunnetta, valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa kyynelten tarttuessa silmäkulmaan. Minä olen sellainen, musiikin uskomattomuuden tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan kyyneleet virtaavat poskipäilleni, mutta ainoastaan suunnattomasta onnellisuudesta ja rakkaudesta: siitä kokonaisvaltaisesta tunteesta, kun albumin viimeisen raidan sanat stand high and above / and don't fade away saavat itkemään vuolaammin kuin mikään vuosikausiin ja sydämeni lyömään niin uskomattoman lujasti, ettei sille tunteelle olisi määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa. Sellaista kokonaisvaltaista tunnetta ei koskaan tarkoitettu määriteltäväksi, vaikka kyyneleet eivät jäisikään silmäkulmiin muistuttamaan surumielisyydestä kalpeilla käsivarsillani ja olisi itkettävä vuolaasti selkärankani murtuessa tuhansiin palasiin, mutta sellaisena hetkenä ymmärtää: tässä on jotain niin helvetin suurta, etteivät keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi.
blanko 213blanko 192 Vuorokauden vaihtuessa seuraavaan istuin parvekkeella kuuntelemassa edelleen musiikin uskomattomuutta, minun ei oikeastaan ollut kylmä ja tummansinisen taivaan alla unohduin miettimään, mikä oikeastaan sai aikoinaan kuuntelemaan yhtyeen ensimmäistä albumia ja mikä sai myöhemmin siirtymään kesken Jenni Vartiaisen keikan katsomaan kyseistä yhtyettä värivaloissa. Katsellessani lentokoneen hitaasti ohittavan naurahdin itsekseni ja samantien olisin voinut unohtua miettimään, miksi alkoholin suurkuluttaminen kuuluu festareiden luonteeseen, koska se tuntuisi kieltämättä täsmälleen yhtä itsestäänseltävältä: päädyin aikoinaan kuuntelemaan yhtyeen ensimmäisen albumin jälkeen seuraavaakin siitä täsmälleen samaisesta syystä, miksi sunnuntaiaamun harmoniassa rakastuin. The Blanko on salamaniskuja kirkkaalta taivaalta ja musiikissa on niin uskomattoman suurta voimaa, etteivät pyörremyrskyt valtamerten takana koskaan pystyisi murtamaan suoraan huudosta kuiskaukseen vaihtuvaa lauluääntä ja viimeisten muuttolintujen törmätessä pilvenpiirtäjiin auringonsäteiden sammuessa yhtyeen musiikki vahvistuisi entisestään, siksi minä rakastuin.

Rakastuin siihen musiikin uskomattomaan voimaan, joka armotta vetää kuuntelijaansa turpaan ensimmäisten sekuntien aikana ja pakottaa kyyneleet virtaamaan poskipäille, itselleni henkilökohtaisesti toimii sellainen meininki musiikissa. Rakastuin ensimmäistä kertaa vuosikausiin, viritin akustisen kitarani kuulostamaan kauniilta ja nukahtaessani aamuyön viimeisten tuntien vaihtuessa ensimmäisiin auringonsäteisiin unohduin hetkeksi miettimään, kuinka yksikään neljästä aikaisemmasta rakastumisestani ei aikanaan saanut itkemään yhtä vuolaasti, huutamaan sunnuntaiaamun täydessä harmoniassa tai pelkäämään rikkoutuvani musiikin uskomattomasta voimasta, eikä yksikään aikaisemmista rakastumisistani saanut tätä vannoutunutta pianistia virittämään kitaraansa, siksi The Blanko on erityinen.

Arvostan suuresti, kiitos.
blanko 225

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti