31. joulukuuta 2014

IN 2014 I WAS ALIVE

savo 040-tile-vert "Onnellisuuden sijaan lupaan tulevana vuonna uskaltaa enemmän. Tulevana vuonna uskallan enemmän, vaikka rohkeus pettäisi selkärangan jokaisessa nikamassa ja ääni murtuisi kerta toisensa jälkeen keskeneräisten lauseiden jäädessä lyhyiksi" kirjoitin vuoden ensimmäiseen merkintääni, joka ilmestyi huutaessani suunnattomasta onnellisuudestani värivalojen loisteessa ja nostaessani käteni ilmaan kaikesta rakkaudestani musiikkiin, mutta vuoden viimeisinä päivinä olen hetkittäin unohtunut miettimään, uskalsinko sitten enemmän. Kuluneen vuoden aikana olen huutanut uskomattoman suurta onnellisuuttani, rakastanut jokaisella hengenvedollani pelkäämättä rikkoutuvani ja kirjoittanut asioista, jotka ovat itselleni äärettömän tärkeitä: olen kirjoittanut musiikista, loputtomasta onnellisuudestani ja siitä, kuinka kauneimpina päivinä jätän lukematta kotimaankin uutiset ja istun aamuauringossa kuuntelemassa lintujen laulavan vapaudesta, toisten tanssiessa maailmanlopun tanssiansa olen juonut aamuteeni tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä maailmanlopun uutisotsikoista selkärangassani.

Olen antanut tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini kävellessäni vastatuuleen matkallani ilman päämäärää, asfaltti on ollut lämmin paljaiden jalkojeni alla kesäöisin pysähtyessäni katsomaan auringonnousua kotimatkallani ja hetkittäin olen hukkunut musiikkiin värivalojen loisteessa, tänä vuonna minä olen ollut onnellinen. Tänä vuonna olen uskaltanut tehdä päätöksiä tulevaisuuteni suhteen, olen päättänyt muuttaa toukokuussa takaisin pikkukaupunkiin ja olen päättänyt taistella saavuttaakseni unelmani, sillä kukaan ei koskaan pystyisi tekemään niin puolestani, minun on astuttava tuntemattomaan löytääkseni perille.

TAMMIKUU
016_zps9fe3b3b2-tile
Tammikuussa unettomien öiden jälkeen vaelsin pikkukaupungin harmauteen verhoutuvilla kaduilla tihkusateen tarttuessa hiuksiin, hymyilin vastaantulijoiden näyttäessä kaukaisesti tutuilta ja istuin sitten kirjastossa nauttimassa uskomattoman kauniista rauhallisuudesta. Kuuntelin sivujen kääntyvän hiljaisesti, askeleiden kaikuvan kivisessä portaikossa ja lusikoiden kolahtavan kahvikuppiin alakerran kahviossa, mutta silti kauneimmalta kuulosti kirjastossa vallitseva rauhallisuus: kuin tyyneyteen unohtuva valtameri jossain kaukana, siihen voisi hukkua tuntematta suolaveden armottomuutta keuhkoissa. Tuudittauduin harmoniaan kävellessäni valkoisten kirjahyllyjen välissä, unohduin rakastamaan lauseiden väliin kätkeytynyttä kauneutta ja alakerran kahviossa lapsi itki lohduttomasti, tunsin terävän piston jossain rintalastan alla.

Ymmärsin, että jotenkin sellaista tarvitsee välillä, loputonta rauhallisuutta äänten vaimentuessa sisäiseen harmoniaan ja turvallisuutta elämänkertojen viedessä hetkellisesti toiseen todellisuuteen. Turvallisuutta vieraalla maaperällä, tuntee olevansa jollain tavalla lähempänä kuin koskaan aiemmin ja siltikin lauseiden täydellisyys jättää jälkeensä valtameren verran kysymyksiä: hukuttaa tyyneyteen unohtuvaan valtamereen ja kertoo myöhemmin salaisuuksia elämän kauneudesta. Kuiskailee rakkautta seitsemällä tuntemattomalla kielellä tai sittenkin yhdellä ainoalla ja ymmärtämättä kunnolla ensimmäistäkään sanaa tunnen suurta yhtenäisyyttä elämänkerran miehen ja itseni välillä, tietynlaista kaipuuta.
postikortteja067_zpscc9c415d-tile
Kirjoitin siitä, kuinka yläkerran molemmista makuukamareista pääsee salaperäisiin huoneisiin, niiden ovet pysyvät edelleen lukittuina ja aavemaisessa hiljaisuudessa en vieläkään uskalla kääntää kahvasta päästäkseni näkemään oven taakse. Kuinka yhtenä kesäpäivänä avasimme oven suuremmassa makuukamarissa, piilouduimme salaperäisessä huoneessa olevien mattojen alle ja leikimme piilosta tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä pelosta selkärangassa, mutta siitäkin on kymmenen vuotta. Kävelin keltaisen puutalon yläkertaan ja unohdin sulkea oven portaikkoon, kylmyys tunkeutui makuukamarin hiljaisuuteen istuessani sängynreunalla miettimässä menneisyyttäni. Peilipöydän laatikossa oli edelleen ilmakuvia keltaisesta puutalosta ja mietin, kuinka lapsuusvuosina kirjoitettiin valokuvien taakse viestejä ja jätettiin myöhemmin postilaatikkoon, niitä valokuvia oli sadoittain.

HELMIKUU
018_zps146cdc67-tile
Helmikuussa yhtenä iltana värivalot löivät kasvoille ihmismeren keskellä, nauroin elämän järjettömyydelle musiikin peittäessä ääneni alleen ja puolenyön jälkeen keskustan kaduilla hiljaista, kun kylmyys tarttui olkapäähäni kuiskaillen sanoja menneisyydestä. Hymyilin muistoille jostain kaukaa tuuliaisen heittäessä vaaleat hiukseni sekaisin ja askeleeni tuntuivat pehmeiltä kevyeen lumipeitteeseen verhoutuneilla kaduilla, olisin halunnut tanssia yksinäisten autojen valokeiloissa. Huutaa rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kirjoittaa onnellisuutta rautatieaseman seiniin, mutta lopulta nukahdin valkoisiin lakanoihin musiikin kuiskaillessa vielä vapauttaan värivalojen loisteesta.

Maailma pukeutui harmaaseen tuuliaisen tarttuessa lumihiutaleiden tanssiin, kuuntelin rappukäytävästä kantautuvia ääniä ja varovaisten askelien jälkeen jossain alemmassa kerroksessa ovi sulkeutui, kävelin äänettömän askelin parvekkeelle hengittämään talven kylmyyttä keuhkojen täydeltä Scandinavian Music Groupin uuden albumin kuiskaillessa taustalla kauneuttaan. Ääretöntä kauneuttaan ensimmäisestä raidasta viimeiseen, kyyneleet poskipäillä hymyilin sanojen täydellisyydelle ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauskirjeitä valtamerten toiselle puolen,

sinusta, minusta tai musiikista.
jennivartiainen113_zps00c5dff4-tile
Rakastuin musiikkiin, kun konserttisalin pimeydessä Von Hertzen Brothersin tunsi jokaisella hengenvedollaan, unohduin kuuntelemaan jokaisen pohjattomaan hiljaisuuteen päättyvän sävelen ja tunsin olevansa olemassa nimenomaan kyseistä hetkeä varten, elämä pysähtyi täydellisiin sanoihin hymyillessäni kyynelten takaa. Unohduin osaksi ääretöntä hiljaisuutta, kun sanat maalailivat tähtikarttoja värivalojen loisteeseen sulkiessani hetkittäin silmäni ja musiikki keinutti mukanaan toiseen todellisuuteen, valtamerten toiselle puolelle tuulenhenkäysten kuivatessa kyyneleeni lämmöllään, sinä iltana Von Hertzen Brothers teki minut äärettömän onnelliseksi.

Seuraavana iltana henkäysten kaltaisesti annoin kyynelten jälleen valua poskipäilleni ja mietin, kuinka tavallaan sellaisena hetkenä tietää, ettei värivalojen loisteessa vietystä illasta voi jäädä käteen kuin uskomattoman paljon kauneudella maalattuja muistoja. Muutaman vuoden takaisena iltana piilouduin muiden katseilta yleisömeren keskellä, mutta nosteassani kädet ilmaan eturivissä Jenni Vartiaisen noustessa lavalle tunsin musiikin löytävän jokaisen haavani rakkauttaan kuiskivasta sydämestäni ja kyyneleet valuivat poskipäilleni täydellisten sanojen kaikuessa värivalojen loisteessa: en päässyt piiloon yhdeltäkään katseelta, annoin musiikin keinuttaa mukanaan ja kuin myrskytuuli valtamerten toisella puolen, musiikki heitteli mukanaan tunteesta seuraavaan.

MAALISKUU
13818301805_ec19964ea1_o-tile
Maaliskuussa oli aamuja, jolloin heräsin aamuauringon ensimmäisiin säteisiin valtamerten salaisuuksista ja kävelin sitten keittämään itselleni aamuteetä: keittiössä leivänmurut paljaiden jalkojeni alla, kurotin kaapista suurimman teemukini ja kävellessäni takaisin huoneeseeni pysähdyin katselemaan itseäni peilistä. Kevät sai hetkittäin hymyilemään astuessani parvekkeelle suuressa villapaidassani, hengitin kevättä jokaisella hengenvedollani ja istuin harmaalla matolla lukemassa valokuvaamisesta, join aamuteeni elämän tuntuessa harmonialta rintalastani alla. Sulkiessani hetkittäin silmäni kuunnellakseni musiikin kauneutta halusin laulaa elämän kauneudesta, kirjoittaa rakkautta vahaliiduilla rautatieaseman seiniin ja istua sitten aloillani, juoda toisen mukillisen vaniljateetä jatkaessani lukemista.

Yhtenä aamuna messukeskuksen edustalla vastaantulijoiden kasvoilla huoletonta onnellisuutta, hymyilin keväälle enemmän kuin koskaan ensilumen viattomuudelle ja naurahdin myöhemmin sille, että ensimmäistä kertaa elämässäni suuntaan messuille kutsuvieraana: tuntui tavallaan ansaitulta noutaa kutsuvierasliput ja kävellä sisälle muiden kutsuvieraiden mukana, vaikka minä en kirjoitakaan päästäkseni kutsuvieraana minnekään. Valokuvanäyttelyistä ja mielenkiintoisista luennoista sitäkin mielenkiintoisempiin näytteilleasettajiin, salaa haaveilin uudesta kamerasta kävellessäni inspiroivassa ympäristössä ja hymyilin sitten itsekseni.
13818180925_01c5f62a2c_o-tile
Maaliskuun neljäntenätoista Olavi Uusivirran noustessa värivaloihin nostin käteni ilmaan loputtomasta onnellisuudesta, annoin musiikin keinuttaa mukanaan kesäöiden harmoniaan lintujen lentäessä tummansinisellä taivaalla ja nuoruusvuosien kauneuteen tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiin vastarannalla. Rantahiekkaan paljaiden jalkojen alla maailman pysähtyessä hetkeksi aloilleen, takkuisiin hiuksiin jättäessäsi jälkesi selkärankaani ja auringonlaskujen maalatessa maisemaa vaaleanpunaisella. Musiikin lyödessä tajuntaan palasin takaisin värivalojen loisteeseen keinumaan musiikin hyökyaalloissa, huutamaan ääntäni käheäksi siitä loputtomasta onnellisuudesta ja hymyilemään vanhoille ystävilleni, joita en kuitenkaan ollut odottanut näkeväni: kuin mikään ei olisi koskaan muuttunutkaan, tanssittiin valssia sinisissä värivaloissa ja oltiin kaiken jälkeen uskomattoman kauniita.

Viidentenätoista Scandinavian Music Groupin maalaillessa hetkeä harmoniallaan suljin silmäni hetkittäin tunteakseni olevani suunnattoman vahvasti elossa, annoin kyynelten virrata poskille ja musiikin kuiskaillessa elämää jokaisella hengenvedollaan ääretön haikeus tarttui hiuksiini, tunsin pakahtuvani kaikesta siitä onnellisuudesta. Kaikesta siitä haikeasta onnellisuudesta sydämeni onkaloissa, kuiskailin ilmaan uskomatonta rakkautta värivalojen sokaistessa silmäni ja elämän ollessa täydellistä harmoniaa viimeisen biisin loputtomassa kauneudessa: olin kotona, toistan sanoja mielessäni ja kyynelten virratessa poskipäille kaikki oli hyvin, kaikki oli uskomattoman hyvin.
13817719174_1c441f9f50_o
Von Hertzen Brothersin keikalla rakkauteni oli uskomattoman suurta ja sulkiessani silmäni akustisten kitaroiden verhotessa tarinoitaan harmoniaan elämä tuntui pysähtyvän hetkeksi aloilleen: silloin värivaloissa tunsin olevani olemassa nimenomaan kyseistä hetkeä varten, kuten konserttisalissakin unohduin kuuntelemaan jokaisen pohjattomaan hiljaisuuteen päättyvän sävelen ja musiikin murtaessa ensimmäisen suojamuurini tunsin kyyneleet silmäkulmissani, hymyilin loputtomasti uskomattoman suuresta rakkaudestani. Silmät kiinni hukuin musiikin äärettömään täydellisyyteen kyyneleet silmäkulmassa ja annoin sen keinuttaa mukanaan toiseen todellisuuteen, valtamerten toiselle puolelle tuulenhenkäysten kuivatessa kyyneleeni lämmöllään. Taivaalliseen kauneuteen ja lopulta sanojen


your wings are all broken  
but you’re breathing  

repiessä sydäntäni palasiksi tuntematta minkäänlaista armoa olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, eivätkä kyyneleet jääneet kiteiksi silmäkulmiin. Mietin, kuinka samoilla sanoilla musiikki löysi vaikeimmat salaisuuteni vuosia sitten, kuivasi kyyneleeni tuulenhenkäysten kaltaisesti ja kertoi salaisuuden siitä, kuinka kyynelteni takana vahvuutta jokaisella hengenvedollani. Hauraassa sydämessäni lopulta ääretöntä rakkautta, hiuksissani tähtipölyä avaruuden laidalta ja elämässä uskomatonta kauneutta tähtikarttoina: kirjoitin rakastavani Von Hertzen Brothersia, koska musiikki saa hauraan sydämeni näkemään maailman uskomattoman kauneuden ja tuntemaan vahvuutta kaikessa heikkoudessaan.
13816435783_f315f2bd6f_o-tile
Kuukauden viimeisinä päivinä harhailin kadunkulmalta toiselle ilman todellista päämäärää, tanssin ohikiitävien autojen valokeiloissa ja kuiskailin ilmaan ääretöntä rakkauttani, tunsin suunnatonta vapautta sydämessäni, mainosvalojen loisteessa rakastuin raitiovaunun kolinaan ja halusin tietää, miltä tuntuisi eksyä tuntemattomille kadunkulmille löytämättä tietään takaisin. Tavallaan olin odottanut luvattoman kauan pääseväni näkemään Sallan ja Miron Matka Maailman Ympäri -nimisen yhtyeen ja palatessani ohikiitävien autojen valokeiloista musiikin loputtomaan harmoniaan istuin aloillani kuuntelemassa täydellisyyttään kuiskailevia sanoja, hymyilin musiikin löytäessä avonaiset haavani hauraasta sydämestäni ja hetkittäin keinuin toiseen todellisuuteen, olin suunnatonta onnellisuutta musiikin ottaessa hellään syleilyynsä.

Samaisessa paikassa istuin kuuntelemassa Laura Moision keikkaa akustisen kitaran tarinoidessa suunnattomasta rakkaudesta, tunsin ääretöntä onnellisuutta rintalastani alla ja olisin halunnut kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani jälleen valmiin rakkaustarinan, maalata suunnattoman onnellisuuteni rautatieaseman seinään, jokaisen vastaantulijan kasvoille. En kuitenkaan kirjoittanut tai maalannut, istuin aloillani yleisön hiljentyessä kuuntelemaan musiikin ääretöntä kauneutta, hymyilin itsekseni sanojen täydellisyydelle ja hetken aikaa tunsin olevani kotona, tunsin kuuluvani nimenomaan juuri siihen hetkeen: olin onnellisuutta kaikessa siinä harmoniassa, hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani ja kotimatkalla vastaantulijoiden kasvoilla minun onnellisuuteni, minun rakkauteni maailmaa kohtaan.

HUHTIKUU
13954227992_20ce3dcbce_o-tile
Huhtikuussa istuin pikkukaupungissa rantakallioilla miettimässä, kuinka aikoinaan unohdin palasen sydämestäni pikkukaupungin satamaan ja asuttuani kolmensadan kilometrin päässä pikkukaupungista olen alkanut ymmärtää, kuinka lopulta kuulun jokaisella hengenvedollani tämän pikkukaupungin rauhallisuuteen höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään auringonsäteiden syleilyssä. Kuinka lopulta kuulun metsien hiljaisuuteen, vaikka Helsingin tuntemattomat kadunkulmat ovat kahdessakymmenessä kuukaudessa alkaneet vähitellen näyttää maailman tutuimmilta ja raitiovaunun kolistessa ohitseni tunnen hetkittäin olevani kotona: kävellessäni rautatieasemalla katsellen vastaantulijoiden onnellisuutta, hidastaessani vauhtiani myöhästyäkseni seuraavasta metrosta ja päätyessäni Kulosaareen rakastamaan auringonsäteitä tunnen olevani kotona, mutta kaipuu pikkukaupunkiin tuntuu valtamerten kokoisena sydämessäni.
14013010002_a138309757_o-tile
Joinakin aamuina auringonsäteiden murtautuessa huoneeseeni ikkunaverhojen lävitse unohduin miettimään sitä, löydänkö tulevaisuudessa itseni valtamerten takaisilta rantakallioilta merituulen tarttuessa hiuksiin, Delhistä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani kirjoittaessani päiväkirjaani saavuttaneeni rauhan sydämessäni vai Berliinistä kirjoittamassa runollisuutta maailman kauneudesta. Unohdun miettimään, että rakastunko palavasti ranskalaiseen mieheen ja löydänkö itseni Pariisista, romanttisten elokuvien kauneimmasta kaupungista Eiffel-tornin varjosta juomassa kahvia aamuauringossa: löydänkö itseni Pasilan asemalta vastaantulijoiden juostessa ehtiäkseen seuraavaan junaan vai pikkukaupungin rauhallisuudesta oopperavieraiden puhuessa seitsemää vierasta kieltä, joista en ymmärrä ensimmäistäkään.

Huhtikuussa päätin kuitenkin, että muutan kesäksi Savonlinnaan.

TOUKOKUU
13911049419_d82245a436_o-tile
Kävellessäni vappuna pimeyteen verhoutuneilla kaduilla hymyilin suunnattomalle onnellisuudelle, katuvalojen loisteessa rakastin elämää jokaisella hengenvedollani ja hukkuessani lopulta värivalojen loisteeseen musiikin heitellessä mukanaan tunteesta toiseen kuiskailin ilmaan rakkautta täydellisinä sanoina, tunsin olevani uskomattoman vahvasti elossa. Nostin käteni ilmaan suunnattomasta onnellisuudesta ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan toiseen todellisuuteen: hyökyaaltoina loputtomaan rakkauteen ja valtamerten taakse, missä myrskytuulet muuttavat suuntaansa rakkauden tuntuessa tuulenhenkäysten kuiskaillessa vastaantulijoiden kasvoille suunnattomuuttaan. Huusin ymmärtääkseni olevani uskomattoman vahvasti elossa, huusin äärettömästä onnellisuudestani tuntematta heikkoutta rintalastani alla ja tanssin sydämeni pohjasta, eivätkä linnut törmänneet pilvenpiirtäjiin myrskytuulen heitellessä kaksikymmentä metriä sekunnissa karttapallon reunalla, mutta illan päätteeksi minä kuitenkin pyörryin ja vietin seuraavat kaksi viikkoa silmä mustana, pääsykokeissa ja innovaatiopresentaatiossa se ei naurattanut.
13937281489_53d3bda072_o-tile
One step back away from me one step back into purple dreams one step back into the light, Ville Malja kuiskaili erään aamun äärettömässä harmoniassa ja hymyilin typerästi jokaiselle täydelliselle sanalle. Hymyilin äärettömälle rakkaudelle sinä vuosien takaisena pimeyteen verhoutuneena iltana, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin kyseisen yhtyeen musiikkia ja rakastuin musiikin uskomattomaan vahvuuteen, jolle ensimmäinenkään keskeneräinen lause ei koskaan tulisi riittämään: rakastuin musiikin uskomattomaan vahvuuteen, joka ensimmäisellä kuuntelukerralla särki sydämeni tuhansiin palasiin ja kuiskaili rakkauttaan löytäen jokaisen heikkouteni.

Tunsin kylmät väreet hauraasta selkäytimestäni kylkiluihini, enkä tavallaan halunnut avata silmiäni kohtaamaan todellisuutta ja silloin sanat my love is sick and wrong my love is lying my love is a bruise in a black sky saivat sydämen lyömään niin lujaa, ettei sille tunteelle oikeastaan ollut enää määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa: en uskaltaisi kuvata sitä rakkauden määritelmällä, onnellisuuden kaukaisena ulottuvuutena tai loputtomana surumielisyytenä. Sellaisia tunteita ei ole koskaan tarkoitettu määriteltäviksi, vaikka kyyneleet eivät jäisikään kiteiksi silmäkulmiin ja olisi itkettävä vuolaasti musiikin iskiessä uskomattomalla vahvuudellaan selkärankani jokaiseen nikamaan. Sellaiset tunteet ovat lopulta maailman kauneimpia ja sydämen vähitellen rauhoittuessa on ainoastaan todettava, ettei suurimman musiikkirakkauden määritelmä riittäisi kuvaamaan suhdettani tähän yhtyeeseen, ei koskaan.
14041782019_60af17b533_o-tile
Sitten muutin Savonlinnaan.

Eräänä kauniina sunnuntai-iltana päätettiin yllättäen matkustaa Kuopioon hakemaan hyvä ystävämme Teemu takaisin kotikaupunkiinsa, eikä ensimmäinenkään keskeneräinen tarina riittäisi kuvaamaan sitä onnellisuutta, kun kotimatkalla pysähdyttiin juoksemaan pellolle. Naurettiin kaiken järjettömyydelle punaisen kuun valaistessa pimeyttämme, uudet kenkäni kastuivat kadottaessani todellisuuden suunnattomaan onnellisuuteen ja juostessani ääretöntä vapauttani unohduin miettimään, kuinka hetkellisesti kaikki oli siinä: siinä ohikiitävässä hetkessä tummansiniseen samettiin pukeutuneen taivaan alla, rakkaiden ihmisten kasvoille unohtuneessa onnellisuudessa ja hitaassa tuulessa, joka tarttui hiuksiin kertoen tarinaansa valtamerten takaisesta maailmasta.

Tapani rakastaa sinua tietenkin punaista kaikilla mittareilla silti oikein, Olavi Uusivirta lauloi vuorokauden vaihtuessa seuraavaan ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauttani jokaiseen tienviittaan maailman ollessa kauniimpi kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, kaikki oli paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, enkä minä kaivannut mihinkään. Siinä hetkessä olin äärettömän onnellinen ja täynnä sitä suunnatonta rakkautta, joka tarttui kasvoilleni juostessani pimeyteen kietoutuneella pellolla.
14275404285_1274de01b4_o-tile


KESÄKUU
14579695803_e7e4d6247b_o
Kesäkuussa kirjoitin siitä, kuinka kauneimpina päivinä jätän lukematta kotimaankin uutiset ja istun aamuauringossa kuuntelemassa lintujen laulavan suunnattomasta vapaudesta, toisten tanssiessa maailmanlopun tanssiansa juon aamuteeni tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä maailmanlopun uutisotsikoista selkärangassani, annan tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini kävellessäni vastatuuleen matkallani ilman päämäärää, asfaltti on lämmin paljaiden jalkojeni alla. Sillä minä olin päättänyt, uutiset traagisista liikenneonnettomuuksista ja kotimaamme lohduttomasta tilanteesta saavat unohtua sanomalehtien sivuille ja kymmenen uutisten silmälasikasvoisen naisen valkoisille papereille, maailman äärettömän kauneuden edessä minä olin edelleen ainoastaan suunnatonta hiljaisuutta ja hetkittäin tuntui, että pakahdun kaikesta onnellisuudesta. 

Tuntui, että pakahdun onnellisuudesta kävellessäni juhannusaattona kumisaappaat jalassa lupiinien valloittamaan pihaan, katsellessani satakymmenen vuotta sitten rakennetun puutalon seisovan edelleen rauhallisena aloillaan ja perhosen pysähtyessä olkapäälleni: tuntui, että pakahdun suunnattomasta onnellisuudesta auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa. Toisten tanssiessa maailmanlopun tanssiansa keräsin lupiineja ja seikkailin polkupyöräni kanssa keskustaan katsomaan juhannuskokkoa, katselin auringonlaskua rakkaan pikkukaupungin ottaessa hellään syleilyynsä, toisen tanssiessa maailmanlopun tanssiaan minä join halpaa viiniä tuntemattomien ihmisten seurassa, kuuntelin laineiden osuvan rantaan.
14273645638_5aa36035d6_o-tile
 Joinakin iltoina oli ehdottomasti maailman parasta istua terassilla nauramassa kaikelle järjettömälle tupakansavun tarttuessa hiuksiin, tuntea uskomattoman suurta onnellisuutta rintalastansa alla ja luetella piirrettyjä elokuvia, joita on myönnettävä edelleen katsovansa auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen. Katsella auringon hitaasti laskevan vastapäisen lehtimetsän taakse ja rakastettava onnellisuutta maailman rakkaimpien ihmisten kasvoilla: rakastettava sitä, kuinka kasvoillasi äärettömän aitoa onnellisuutta, jostain valtamerten takaisilta aavikoilta. Laulaa siitä samaisesta äärettömästä onnellisuudesta, tanssia hiekkateillä koiranputkia kädessään ja rakastaa jokaisella hengenvedollaan enemmän kuin koskaan, tuntea olevansa elossa.

HEINÄKUU
14582273899_2daba3acc3_o-tile
Ilosaarirockissa olin äärettömän onnellinen, söin mansikoita auringonsäteiden lämmössä ja hetkittäin hymyilin typerästi itsekseni tuntematta pelkoa, ainoastaan rikkoutumatonta rauhaa selkärangassani hukkuessani musiikkiin, nostaessani käteni ilmaan rakkaudesta js loputtomasta onnellisuudesta tai ehkä suunnattomasta, en tiedä olisiko se sitten vahvempaa. Hetkittäin suljin silmäni tunteakseni olevani olemassa ainoastaan siinä hetkessä, tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani ja kuinka rintalastan alla hetkittäin muuttui rytmi, kun Olavi Uusivirta, Jenni Vartiainen, Trentemøller ja kuinka itkemisestä The Blankoon riemu tunkeutui selkäytimeeni ihan varoittamatta. Enkä oikeastaan koskaan uskaltanut kirjoittaa kaikista hetkistä, onnellisuutta kengänpohjissani tanssittiin pimeässä, laulettiin rakkaudesta äärettömästä rikkinäisestä ja aamuyöllä hymyiltiin toisillemme kuinka onkaan tässä hetkessä kaikki, hiukset sekaisin aamuauringossa naurettiin auringonsäteille kasvoillamme onnellisuutta.

Onnellisuutta sanoinkuvailematonta musiikin hukuttaessa loputtomaan rakkauteensa Ellie Gouldingin noustessa lavalle, kyyneleet silmäkulmassa olin enemmän kuin koskaan elossa, kaikki mitä rakastan oli siinä hetkessä, kyyneleet eivät jääneet kiteiksi silmäkulmiini ja maailma uskomatonta kauneutta Lapkon ollessa täydellisyyttä ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen asti, tunsin löytäneeni kotiin 
 

 if you never dream    
you'll never fly  
  
(kiitos)       
14426476290_0492deafdd_o-tile
Heinäkuussa muistelin, kuinka saadessani vuosia sitten ensimmäisen järjestelmäkamerani kiipesin aamuyöllä ikkunasta hiljaisille kadunkulmille kuvaamaan maailman uskomatonta kauneutta ja pysähdyin rantaan kuuntelemaan, kuinka linnut lauloivat vapauttaan: olin löytänyt valokuvaamisen taianomaisuuden. Muistelin, kuinka kohtalon saattaessa minut yhteen seuraavan järjestelmäkamerani kanssa edellisenä kesänä tanssin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla valkoisessa mekossani, kuvasin vanhoja puutaloja tummansinisen taivaan alla ja hymyilin itsekseni: seuraavan vuoden aikana valokuvasin uskomattoman paljon, kamerasta tuli tavallaan paras ystäväni ja seikkailin tuntemattomilla kadunkulmilla nimenomaan juuri kameran kanssa, en koskaan rakkaiden ihmisten. Kirjoitin siitä, kuinka valokuvaaminen on antanut minulle paljon, opettanut näkemään maailman uskomattoman kauneuden, jokaisella hengenvedollani olen ymmärtänyt enemmän ja katsellessani heinäkuun viimeisinä ilta-auringon säteisiin kietoutunutta maailmaa uuden järjestelmäkamerani kanssa tunsin äärettömän suurta kiitollisuutta valokuvaamista kohtaan, tämän kameran kanssa aion nähdä maailman entistäkin kauniimpana.

ELOKUU
14879773407_4f189048cf_o-tile
Elokuussa oli maailman parasta matkustaa kolmekymmentä minuuttia pikkukaupungin satamasta, hetkeäkään miettimättä ostaa itselleen festariranneke ja hymyillä sitten typerästi, kun maailma näyttää uskomattoman kauniilta: hymyillä typerästi, kun kasvoillasi ääretöntä onnellisuutta jostain karttapallon reunalta ja illan viimeiset auringonsäteet maalaavat maisemaa vaaleanpunaisella. Tupakansavu tarttui hiuksiin auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin, kietouduin pimeyden turvalliseen syleilyyn ja kuin vahingossa päästin irti kaikesta, hukuin värivalojen loisteeseen onnellisuuden tarttuessa selkärankani jokaiseen nikamaan. Maailma tuntui pysähtyvän hetkeksi aloilleen, musiikki tunkeutui selkäytimeeni hyökyaaltojen uskomattomalla voimalla ja huusin ilmaan rakkauttani täydellisinä sanoina.

Nauratti vuorokauden ensimmäisinä tunteina, kun johdatit pimeydessä tuntemattomaan ja halusin huutaa, olen mielettömän vahvasti elossa: olemassa ainoastaan tätä hetkeä varten ja niin äärimmäisen onnellinen, etteivät sanat riittäisi koskaan. Niin uskomattoman onnellinen ja niin vahvasti elossa, että olisin halunnut maalata rakkauttani jokaisen vastaantulijan kasvoille ja vesiväreillä mustaan asfalttiin aamuyön viimeisinä tunteina, kun kaikki muut nukkuvat.
14905639063_bef829f568_o-tile
Elokuussa ymmärsin, kuinka tavallaan olin unohtanut miltä sellainen tuntuu, olla suunnattoman onnellinen lintuparven laulaessa äärettömästä vapaudestaan, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja hiljaisuuden ottaessa hellään syleilyynsä pysähtyessäni kuuntelemaan rauhallisuutta aarnipuiden varjossa, minä olin kadottanut itseni ollakseni osa suurta kokonaisuutta pikkukaupungin satamassa, kasvanut kiinni rakkaiden ihmisten kylkiluihin tunteakseni olevani turvassa ja päästänyt irti itsestäni, vaikka lopulta en muuta tarvitsekaan: vain itseni ollakseni suunnattoman onnellinen.

Sellaisina hetkinä tiesin, on päästettävä irti löytääkseni jälleen itsensä ihmisvaltamerten hyökyaalloista ja rakastaakseni jälleen maailmaa enemmän kuin ensimmäistäkään vastaantulijaa. Rakastaakseni loputonta kauneutta ympärilläni lintuparven laulaessa vapauttaan, muurahaisia metsäpolulla tuuliaisen tarttuessa kihartuneisiin hiuksiini ja auringonlaskujen ääretöntä harmoniaa, mutta sitäkin enemmän itseäni: minä rakastin itseäni niin uskomattoman paljon, että päästin irti menneisyyteeni maalatuista muistoista ja jokaisesta rakastamastani ihmisestä löytääkseni onnellisuuden itsestäni, ollakseni onnellinen ainoastaan itseni ansiosta ja itseäni varten, ehkä sitten osaisin kirjoittaakin.
15066324395_5f0a172cff_o
Elokuun yhdeksäntenätoista en matkustanut kolmeasataa kilometriä juodakseni aamuteetäni parvekkeella tai kävelläkseni rautatieaseman loputtomassa kiireessä, matkustin kolmesataa kilometriä viettääkseni Suuren päivän juhlaa suurimman musiikkirakkauteni, Von Hertzen Brothersin, kanssa ja päästäkseni kuuntelemaan kyseisen yhtyeen alkuvuodesta ilmestyvän albumin ensimmäistä kertaa: tuntui uskomattomalta seisoa värivalojen loisteessa ensimmäisen uuden biisin kaikuessa korvissani, oli suljettava silmänsä tunteakseen musiikin jokaisella hengenvedollaan ja annettava musiikin kantaa mukanaan hyökyaaltojen harjalle, hengitettävä rauhallisesti kivenlohkareiden murtuessa rintalastani alta. Hetkeen ei ollut olemassa muuta todellisuutta ja kävellessäni vuorokauden ensimmäisinä tunteina rautatieasemalle mietin, kuinka uskomattoman vaikuttunut olin: äärettömän onnellinen ja kiitollinen uudesta musiikista, joka tunkeutui selkäytimeeni tuona ohikiitävänä hetkenä ja mursi kivenlohkareet rintalastani alta, olin rakastunut.
14908193657_f67b2f301f_o-tile
Muutin takaisin Helsinkiin.

Kuunnellessani elokuun viimeisinä päivinä eturivissä äärettömän kaunista musiikkia tunsin melodian kulkevan selkärankani jokaisessa nikamassa ja liikutuin miettiessäni, kuinka musiikki ylipäätään voi kuulostaa niin uskomattomalta: kuinka musiikki voi ylipäätään tuntua niin voimakkaalta jokaisella hengenvedollani murtaen kylkiluuni yksi kerrallaan, särkeä sydämeni tuhansiin palasiin ja viimeisten hengenvetojen vaihtuessa hiljaisuuteen korjata kaiken, ottaa hellästi syleilyynsä. Minä hymyilin tietäen murtuneet kylkiluut paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan ja arvet hauraassa sydämessäni vaihtuvat häivähdyksiin maailman kauneimmista muistoista, sillä sen suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uutta albumia kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä: tietää olevansa turvassa, vaikka elämä heittelisi.

Pariisin Kevään vuoden viimeinen keikka oli jotain uskomattoman hienoa, rakkautta aina ensimmäisistä soinnuista kiitoksiin saakka ja hetkittäin selkäytimeen tunkeutuvat sanat saivat kyyneleet silmäkulmiin nostaessani kädet ilmaan silmät kiinni, annoin musiikin ottaa vastaan pudotessani korkeammalta kuin koskaan aiemmin: luotin enemmän kuin kertaakaan aiemmin, uskalsin sulkea silmäni pelkäämättä muistojen palaavan mieleeni haavoittaen haurasta sydäntäni ja hymyilin sitten, koska kiitollisuus oli suurempaa kuin ensimmäinenkään keskeneräinen lause. Osaltani neljästoista tämän yhtyeen keikka päättyi harmoniaan, yksinäisiin katuvaloihin kotimatkalla ja loputtomaan hymyilemiseen kylmyyden pistellessä poskipäitä: liikennevaloissa hymyilin vastaantulevalle miehelle ja käänsin sitten katseeni hetkeksi maahan, kiitollisuuteni ja rakkauteni eivät jääneet huomaamatta ensimmäiseltäkään vastaantulijalta. 

SYYSKUU
syys1
Syyskuussa oli sellaisia aamuja, kun aamuauringon ensimmäiset säteet maalasivat varjoja seinilleni herätessäni valtamerten salaisuuksista ja rappukäytävässä joku juoksi ehtiäkseen seuraavaan junaan, oli pysähdyttävä katselemaan karttapalloa ja hymyiltävä muistaessaan, kuinka on suunnitellut matkustavansa valtamerten ylitse ja istuvansa vieraissa kaupungeissa juomassa aamukahvia maailman heräillessä uuteen aamuun. Hymyiltävä muistaessaan olevansa kotona ja käveltävä keittämään itselleen aamuteetä, keittiössä leivänmurut paljaiden jalkojeni alla, kurotettava kaapista ehdottomasti rakkain teemukinsa ja kävellessään takaisin pysähdyttävä katselemaan itseään peilistä, hymyiltävä itselleen. Unohduttava lukemaan maailman rakkaimasta yhtyeestä, kuunneltava junan kulkevan ohitse kymmenen minuutin välein ja keinuttava siinä äärettömän kauniissa harmoniassa.
SYYS3
Syyskuussa näin ensimmäistä kertaa vuosiin Apulannan, seisoessani samaisessa paikassa kuin kahdeksan vuotta sitten hiljaisuus toisena nimenäni ymmärsin, ettei edessäni sinisissä värivaloissa soittava bändi ollut kertaakaan jättänyt yksinäisyyteen hukkuessani omaan melankoliaani tai itkiessäni loputtomaa toivottomuuttani hiljaisuuteen verhoutuvilla kaduillla, sinisissä värivaloissa soittava bändi ei ollut kertaakaan näiden kahdeksan vuoden aikana tuntenut häivähdystäkään armosta tunkeutuessaan kylkiluideni alle maailman pukeutuessa harmaaseen. Sellaiselle rakkaudelle ei oikeastaan riitä ensimmäinenkään keskeneräinen lause, mietin myöhemmin syyskuussa huutaessani sanoja luopumaan ei pystytä edes ongelmistamme eturivissä värivalojen häikäistessä silmiäni ja nostaessani käteni ilmaan rakkaudesta.

Sellainen rakkaus saa maailman pysähtymään hetkeksi aloilleen musiikin tunkeutuessa selkärankani nikamiin murtaen jokaisen suojamuurini: sellaisena hetkenä tietää, että musiikki tulee särkemään sydämeni tuhansiin palasiin yleisömassan huutaessa onnellisuuttaan, kirjoittamaan ääretöntä rakkauttaan hauraaseen sydämeeni jokaisella hengenvedollaan ja kietomaan kätensä ympärilleni hiljaisuudellaan, löytämään jokaisen avonaisen haavani. Olin uskomattoman vahvasti elossa sanojen tarttuessa olkapäähäni pyytäen tanssimaan onnellisuudesta ja kaikki oli hetken siinä: niissä värivaloissa, luuytimeen asti tunkeutuvassa musiikissa ja sanojen kun eilen näin sun itkevän mä aavistin sun lähtevän kaikuessa sinisessä valossa kyyneleet valuivat poskipäilleni, olin uskomattoman vahvasti elossa tunteiden ääripäissä ja sovittuani meneväni Toni Wirtasen kanssa Savonlinnan Oopperajuhlille kävelin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla kasvoillani ääretöntä onnellisuutta, samaa kuin kahdeksan vuotta sitten.
SYYS2
Syyskuun viimeisinä istuin  Korjaamon vaunusalin yläkerrassa olevalla tunnelmallinen vintillä, joka on sisustettu tyylikkäästi, katosta roikkuu uskomattoman kauniita Foscarini-valaisimia ja tuolit ovat tanskalaista 50-luvun vintagea, kaari-ikkunoiden lasimaalaukset pohjautuvat parisataa vuotta vanhoihin Helsingin karttoihin. Syysmyrskyn hakatessa ikkunalasiin katselin vaaleahiuksisen naisen nousevan lavalle yleisön hiljentyessä, ensimmäisistä sekunneista viimeisiin musiikki murtautui rintalastani alle ja tuntui uskomattomalta kuunnella, kuinka suunnattoman kauniin musiikin vaietessa hiljaisuuden rikkoi ainoastaan viinilasi, joka lasketaan pöydälle. Anna Inginmaan intensiivinen tulkinta ja tavallaan tummanpuhuva ääni kuljettivat mukanaan toiseen todellisuuteen kaupungin pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana, tilanteeseen olisi sopinut lasillinen punaviiniä hitaasti nautittuna.

Myöhemmin samana iltana todellisuus ympäriltäni katosi siihen uskomattoman kauniiseen hetkeen, kun Laura Moisio asteli värivaloihin. Olin ainoastaan järjettömän suurta onnellisuutta kaikessa siinä harmoniassa ja lopulta rikkoutumatonta hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani, Laura Moisio oli yksi suurimmista musiikkirakastumisistani kuluneena vuonna. Kaatosade piiskasi kasvojani armottomuudellaan kävellessäni rautatieasemalle, tuuliainen riuhtoi takkuisia hiuksiani kaksitoista metriä sekunnissa ja katsoessani peilikuvaani bussin ikkunasta näin ripsivärin valuneen poskipäilleni, olin onnellinen.

LOKAKUU 
15622919595_385eb98b3d_o-tile
Lokakuussa kirjoitin, kuinka sellainen on uskomattoman vapauttavaa: päästää hetkellisesti irti kaikesta, nostaa kätensä ilmaan uskomattoman suuresta onnellisuudesta ja huutaa rakkauttaan tuntematta heikkoutta rintalastan alla, sillä musiikkiin on turvallista hukkua. Lokakuussa hetkittäin tarvitsin musiikin murtamaan jokaisen suojamuurini, särkemään sydämeni yleisömeren keskelle tuntematta häivähdystäkään armosta ja piirtämään rakkautta selkärankaani, hetkittäin tarvitsin musiikkia tunteakseni olevani uskomattoman vahvasti elossa ja muistaakseni maailman suunnattoman kauneuden. Hetkittäin tarvitsin musiikkia hengittääkseni rauhallisesti ja sanojen irti päästän nyt vaikka koitat estää / minä aion henkiin jäädä sittenkin kaikuessa suljin silmäni tunteakseni rauhallisuuden sydämeni kammioissa, kyseisen biisin ensiesitys kuulosti aivan uskomattoman hienolta: olin hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani ja tunsin pakahtuvani onnellisuudesta, ainoastaan musiikki pystyy sellaiseen.
15390317240_ba84c6a3bb_o-tile
Hukkuessani heinäkuussa Lapkon uuteen tuotantoon festarikansan keskellä olin äärettömän suurta sanattomuutta kaikessa rakkaudessani, mutta kuullessani samaa täydellisyyttä Lokakuussa eturivissä punaisten värivalojen sokaistessa silmäni sanattomuuteni vaihtua loputtomaksi onnellisuudeksi: suhteellisen pitkältä tuntunut hiljaiselo oli vaikuttanut yhtyeeseen positiivisesti, eturivissä uudet biisit kuulostivat uskomattoman hyvältä ja oli huudettava äänensä käheäksi tuntemattomista sanoista, jotka kuitenkin tarttuivat huulilleni. Huudettava loputonta onnellisuuttaan ja tunnettava kylmät väreet hauraasta selkäytimestäni kylkiluihini vielä niiden kaikista tärkeimpien sanojen  if you never dream / you'll never fly / then you get old / and you can't see the oak tree anymore / but a traffic light so alone saadessa sydämeni lyömään niin lujaa, ettei sille tunteelle olisi määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa: en koskaan uskaltaisi kuvata sitä rakkauden määritelmällä, onnellisuuden kaukaisena ulottuvuutena tai edes surumielisyytenä sivuäänien täyttämässä sydämessäni, en koskaan uskaltaisi kuvata sitä sanoin.

Sellaisia tunteita ei ole koskaan tarkoitettu määriteltäviksi, vaikka kyyneleet eivät jäisikään silmäkulmiin muistuttamaan surumielisyydestä kalpeilla käsivarsillani ja olisi itkettävä vuolaasti musiikin murtaessa selkärankani tuhansiin palasiin, sellaiset tunteet eivät tarvitse määritelmää. Silti sellaiset tunteet ovat lopulta maailman kauneimpia ja sydämen vähitellen rauhoittuessa sanoihin the rain doesn't care / if you can't swim to another party / i'm so sorry hymyilin itsekseni, annoin musiikin ottaa voimakkaaseen syliinsä värivalojen vaihtaessa sinisestä punaiseen. Viimeisen biisin jättäessä jälkeensä hiljaisuuden kuljin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla rakkaiden ihmisten kanssa ja olin äärimmäisen varma siitä, ettei suurimman musiikkirakkauden määritelmä riittäisi kuvaamaan suhdettani tähän yhtyeeseen, ei koskaan.
15450136290_d5a09a615c_o-tile
Lokakuussa näin Apulannan kolmatta kertaa tänä vuonna, musiikin tuntuessa selkäytimessä ymmärsin, kuinka lopulta millään muulla ei ole itselleen samanlaista merkitystä: ainoastaan musiikki löytää jokaisen salaisuuteni sydämeni onkaloista, murtaa palasiksi värivalojen loisteeseen ja myöhemmin kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, musiikki ei koskaan valehtele rakkauttaan. Enkä minä koskaan valehtele rakkauttani musiikkia kohtaan, sanojen sitä samaa minun radio soittaa / kuinka lopultakin elämä voittaa kaikuessa värivalojen loisteessa nostin käteni vielä ilmaan, huusin ääneni tuntuessa hauraammalta kuin ensimmäinenkään salaisuuteni ja olisin halunnut kirjoittaa rakkaustarinoita Apulannalle, sillä tämä Tavastialla näkemäni keikka oli valehtelematta yksi parhaista tänä vuonna näkemistäni keikoista: suuria tunteita pakollisista hiteistä ensimmäisen albumin musiikillisiin taideteoksiin, sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja silloin, kun encoren aikana rumpali ja laulaja-kitaristi vaihtoivat osiaan, ylpeyteni kasvoi mittaamattoman suureksi.
14924083024_49a3025dd1_o-tile
Mietin, kuinka katselisin syksyn kauneimman auringonlaskun vaihtuvan vähitellen tähtitaivaan kirkkaaseen loisteeseen ja laskisin tähdenlentoja tuntematta turvattomuutta sydämessäni, sillä luulen minut luotiin kulkemaan tähdenlentojen ja tuulenhenkäysten mukana karttapallon toiselle reunalle, valtamerten ylitse kuuntelemaan tuulenhenkäysten kuiskailevan vapauttaan ja hetkittäin takaisin hengittämään maailman kauneutta pikkukaupungin laidalle. Suljin silmäni kuullakseni tuulenhenkäysten tarttuvan varovaisesti hiuksiini, elämässä täytyy uskaltaa kulkea tuntemattomaan silmät sidottuina ilman maailmankarttaa, unohtua rakastamaan auringonlaskun suunnatonta harmoniaa ja katsella itseään kuin ulkopuolisena, hymyillen upotin käteni kylmään rantaveteen: unohduin miettimään, kuinka olit minun suhteeni aina ensimmäisestä lauseestasi viimeiseen oikeassa ja kaupungin vähitellen hiljentyessä ympärillämme sanoit, ettei kukaan puolestani.

Ettei kukaan puolestani päättäisi ryhtyä maalaamaan taivaanrantaa, minun olisi tehtävä ensimmäinen päätökseni ollakseni äärettömän onnellinen ja hymyilläkseni auringonlaskun päättyessä tummansiniseen samettiin. You could be my favourite faded fantasy, musiikki kuiskaili maailman ollessa hetken aikaa ainoastaan ääretöntä hiljaisuutta, tunsin rauhallisuuden selkärankani jokaisessa nikamassa ja avatessani silmäni sydämessäni ei ensimmäistäkään sivuääntä, tavallaan olin tehnyt päätökseni: aion kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani valmiin rakkaustarinan,  katsella horisontissa uinuvaa kaupunkia linssin lävitse ja huutaa ääretöntä rakkauttani auringonlaskun harmoniassa, kaatua uskomattoman monta kertaa tavoittaakseni unelmani. Sillä kukaan ei koskaan pystyisi tekemään niin puolestani, minun on astuttava tuntemattomaan löytääkseni perille ja silloin musiikki kuiskasi i could love you more than life if i wasn’t so afraid.

MARRASKUU 
15707733487_5c902c31af_o-tile
Marraskuussa istuin aamuisin parvekkeella katselemassa auringonsäteiden murtautuvan pilviverhon takaa ja lumihiutaleiden putoilevan kalpeille käsivarsilleni, hymyilin itsekseni lukiessani yhtä maailman kauneimmista tarinoista ja join lämmintä kaakaota pitääkseni itseni lämpimänä, aamupäivän viimeisinä hetkinä matkustin saarelle, joka tuulenhenkäysten kaltaisesti tarinoi vuosikymmenten takaisesta rakkaudesta. Nojatessani vanhaan hirsitaloon lumenvalkeassa maisemassa kuuntelin kellotapuliin tunkeutuvien tuulenhenkäysten tarinoivan hiljaisista jumalanpalveluksista sunnuntaiaamuisin, lumenvalkeaan pukeutuneista onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista ja ensimmäisistä suudelmista alttarilla auringonsäteiden murtautuessa ikkunoista, yömyöhään jatkuneista hääjuhlista kartanoiden hämärässä ja ensimmäisistä aamuista vaimoina, mutta silloin unohduin miettimään, kuinka minäkin rakastan.

Rakastan aivan jokaisella hengenvedollani, rakastan auringonsäteissä uinuvaa lumenvalkeaan verhoutunutta maisemaa ja jokaista kuulemaani vuosikymmenten takaista tarinaa, rakastan lumisateita tummansinisen taivaan alla, puhtaisiin lakanoihin nukahtamista marraskuisena yönä ja heräämistä auringonsäteisiin, rakastan niin, että rintalastan alla hetkittäin muuttuu rytmi. Rakastan Foo Fightersin uutta albumia ja kauniisti kirjoitettuja tarinoita, minä rakastan niin uskomattoman paljon, että tuulet muuttavat suuntaansa hymyillessäni suunnatonta onnellisuuttani rautatieasemalla iltapäivän kiireessä.
15194624354_02474f83bf_o-tile
Marraskuussa seisoin eturivissä ranskalais-suomalaisen muusikkopariskunnan noustessa värivalojen loisteeseen, ensimmäisen biisin kuiskaillessa how do you know if you won't even try kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja olin uskomattoman suurta voimattomuutta musiikin edessä: jokaisella hengenvedollani tunsin suojamuurieni vähitellen murtuvan ja voimattomuuden tarttuvan olkapäähäni, mutta kaikesta voimattomuudestani huolimatta kuiskailin onnellisuuttani sinisten valojen häikäistessä silmiäni. Sellaista onnellisuutta olisi tavallaan mahdotonta kuvailla, kun musiikki oli jotain aivan sanoinkuvaamattoman kaunista ja melankolian kuiskaillessa sydämessäni tunsin itseni äärettömän pieneksi, tavallaan alastomaksi musiikin surumielisyyden edessä: tässä olen minä salaisuudet käsivarsillani, selkäranka murtuneena ja saisit itkemään ensimmäisellä hengenvedollasi, olisin voinut huutaa ääneni käheäksi musiikin pukeutuessa tummansiniseen samettiin, mutta kaikesta huolimatta värivalojen osuessa silmiini sanat
 love like you've never loved
sing like no ones listening  

saivat huutamaan siitä suunnattomasta onnellisuudesta, hymyilemään kyynelten polttaessa silmäkulmissa. Niin, että sitten kävellessäni kotiin minä todella olin suunnattoman kiitollinen kauniista musiikista, rakkaudesta hauraassa sydämessäni ja värivalojen loisteesta, jokaisesta sekunnista musiikin tuntuessa selkärangassani.
15278171703_297d8dd595_o-tile
Marraskuussa rakkaus voitti.

JOULUKUU
15945829962_5af95ef41e_o-tile
Joulukuussa olisin halunnut kirjoittaa, kuinka rakastan lintuparvia pilvettömällä taivaalla, tuulenhenkäyksiä hiuksillani kirjoittaessani muistikirjaani keskeneräisiä lauseita maailman kauneudesta ja rantahiekkaa kengissäni, kuinka rakastan hengittämistä. Jokaista hengenvetoani sulkiessani silmäni kuunnellakseni hiljaisuutta vastarannan autiotalojen jäädessä muistoiksi kaukaisuudesta ja rauhallisuutta rintalastani alla, kun suunnaton rakkauteni unohtuu kasvoilleni piirtäen vaalealle iholleni varjoja auringonsäteistä. Olisin halunnut kirjoittaa, kuinka rakastan Kulosaaren rauhallisuutta kävellessäni tuntemattomilla kaduilla eksymättä kertaakaan, nimettömiä kadunkulmia jäädessäni hetkittäin katselemaan koululaisten suunnatonta riemua ja siitä, kuinka rakastan ääretöntä vapauttani myöhästyessäni metrosta ja odottaessani seuraavaa viimeisten auringonsäteiden verhotessa maisemaa kultaiseen, tänään olen halunnut lähteä tuulenhenkäysten mukana ja kirjoittaa suunnattomasta rakkaudestani.

Kirjoitin kuitenkin siitä, kuinka rakastuttuani Von Hertzen Brothersiin kulutin vuosikausia rakastumatta, mutta yhtenä sunnuntaiaamuna kärsiessäni itselleni tavanomaisesta keikan jälkeisestä masennustilasta rakastuin The Blankoon. Eikä tässäkään tapauksessa rakastuminen ei tapahtunut ensimmäisellä kuuntelukerralla: ennen rakastumistani olin ehtinyt näkemään yhtyeen kahdesti värivaloissa ja fiilistelemään musiikin uskomattomuutta maailman pukeutuessa tummansiniseen, mutta kyseisenä sunnuntaiaamuna tunsin hukkuvani sanoihin you gotta let the feeling set you free ja jokaisen kylkiluuni murtuvan musiikin uskomattomasta voimakkuudesta.

Joulukuussa minä rakastuin The Blankoon.
15792901049_f29dc40e6e_o
Huutaessani itsenäisyyspäivänä eturivissä menneisyyttäni olin vähintääkin yhtä äärettömän rakastunut Apulantaan kuin seitsemän vuotta sitten konserttisalin hämärässä ja niin uskomattoman vahvasti elossa, ettei siihen riittäisi keskeneräiset lauseeni tai viimeiset hengenvetoni ennen viimeistä hittibiisiä, sitä itseäni kymmeniä vuosia vanhempien kestosuosikkia: piiskaa hei beibi anna mulle huusin kuorona yleisömeressä ja kävellessäni myöhemmin rautatieasemalle mietin, kuinka uskomattoman paljon musiikki oikeasti merkitsee ja kuinka uskomattoman kiitollinen olen kaikesta, aivan helvetin kiitollinen.
15840397598_49993189b2_o-tile
Matkustin kahdesti Tampereelle katsomaan keikkoja, onnellisuus kasvoillani keinuin musiikin taianomaisen kauniissa harmoniassa, suljin silmäni hukuttaakseni todellisuuden siihen taianomaisuuteen ja rytmiin, jonka annoin kuljettaa mukanaan suunnattomassa onnellisuudessani: jokaisella hengenvedollani rakastuin vahvemmin tuttuun falsettiääneen ja harkittuun melodiaan, joka harmoniassaan keinutti mukanaan toiseen todellisuuteen. Shivan Dragn kurkotti tuntemattomaan näyttämättä häivähdystkään epävarmuudesta, musiikin kaikuessa värivaloissa vaivuin transsinomaiseen tilaan ja olin sanattomuutta. Ensimmäinenkään keskeneräinen lause ei olisi riittänyt kuvailemaan onnellisuuttani, kun värivalojen sammuttua harhailin päämäärättömästi pimeyteen verhoutuneilla kaduilla ja pysähdyin katselemaan liikenteen liukuvan ohitseni, Shivan Dragn teki minusta äärettömän onnellisen ihmisen. 
15311225533_f835321a4b_o-tile
Kirjoittaessani tänään tätä merkintää olen unohtunut miettimään kulunutta vuotta ja ymmärtänyt, että tavallaan tämä vuosi oli uskomattoman hieno: tämä vuosi oli tunteiden ääripäissä juoksemista, suunnattonta rakkautta kesäöiden harmoniassa, sanoinkuvaamatonta masennusta kesäöiden vaihtuessa syksyn harmauteen ja onnellisuuden löytämistä värivalojen loisteesta, tänä vuonna minä olin äärimmäisen vahvasti elossa. Tänä vuonna join tuntemattomien ihmisten kanssa halpaa viiniä, musiikin tunkeutuessa selkäytimeen suljin silmäni tunteakseni olevani olemassa ainoastaan siinä hetkessä ja kuullakseni, kuinka rintalastani alla hetkittäin muuttui rytmi onnellisuuden vaihtuessa johonkin, mitä ei määritellä sanakirjoissa.

Tänä vuonna minä olin elossa.
lippu 005Tänään aion juhlistaa vuoden vaihtumista uskomattoman suuren musiikkirakkauden keikalla, nostaa käteni ilmaan kaikesta siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja rakastaa jokaisella hengenvedollani, sillä tulevana vuonna aion olla vieläkin onnellisempi ja laulaa kesäöiden harmoniassa siitä, kuinka kaikki on hetken tässä.

Olkaa onnellisia!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti