Minä aloitan aamuni musiikin värittäessä huoneeni nurkkia harmoniallaan, kävelen luennolle musiikin kuiskaillessa korvaani kauneuttaan ja illan hämärtyessä istun parvekkeella kuuntelemassa musiikkia, joka huutaa onnellisuutta. Vuosikausiin en ole viettänyt kokonaista vuorokautta kuuntelematta musiikkia, mutta toisaalta olen päätynyt tähän: hetkittäin kannattaa olla se kokonainen vuorokausi kuuntelematta musiikkia, kuunnella matkoilla ainoastaan liikennettä ja nukahtaa sitten suunnattomaan hiljaisuuteen. Kannattaa unohtaa musiikki kokonaiseksi vuorokaudeksi, koska seuraavana aamuna musiikki todennäköisesti kuulostaa niin uskomattoman hienolta, etteivät keskeneräiset lauseeni riittäisi kuvaamaan sitä tunnetta: ensimmäiset sekunnit saavat sydämen jättämään lyönnin välistä ja viimeistään kertosäkeessä mieli huutaa onnellisuuttaan, mutta nimenomaan silloin pysähtyy miettimään. Pysähtyy miettimään sitä, kuinka tavallaan on alkanut pitää musiikkia itsestäänselvyytenä ja tottunut siihen ajatukseen, että maailmani romahtaessa voisi aina turvautua musiikkiin.
Olen hengittänyt musiikkia niin uskomattoman kauan, että vuorokausi ilman ensimmäistäkään musiikillista hengenvetoa sai huomaamaan, kuinka itsestäänselvyytenä pitäminen on tavallaan naurettavaa. Musiikki ei ole itsestäänselvyys ja siitä syystä haluan kertoa teille kolmesta albumista, jotka saivat musiikittoman vuorokauden jälkeen sydämeni huutamaan onnellisuuttaan ja rakkauden juoksemaan selkärangallani, haluan kertoa teille albumeista, joita en koskaan olisi saanut pitää itsestäänselvyytenä. Von Hertzen Brothersin Stars Aligned ilmestyi maaliskuussa 2011 ja muistan kuunnelleeni kyseistä albumia ensimmäisen kerran samaisena keväänä yhtenä onnellisuuteen verhottuna iltana kylmyyden tunkeutuessa luuytimeen, sen jälkeen mikään ei tavallaan ollut ennallaan: Von Hertzen Brothersista tuli itselleni henkilökohtaisesti määritelmä täydellisyydestä, musiikki tuntui olevan salamaniskuja kirkkaalta taivaalta ja jollain tavalla enemmän kuin mikään, mutta viimeistään samaisen vuoden marraskuussa salamaniskut vaihtuivat jatkuvaan rakkauteen. Oltuani vuorokauden kuuntelematta musiikkia laitoin kyseisen albumin soittimeen, ensimmäiset sekunnit saivat sydämeni jättämään lyöntejä välistä ja silloin tiesin, tätä ei koskaan missään mittakaavassa saisi pitää itsestäänselvyytenä, tämä on itselleni henkilökohtaisesti enemmän.
Rubikin Dada Bandits (2009) on sellainen albumi, jonka olen aiemmin maininnut olevan ehdottomasti yksi itselleni tärkeimmistä albumeista. Tavallaan uskomattoman vaikeasti lähestyttävä albumi vaati aikoinaan
seurakseen yksinäisyyden, harhailin päämäärättömästi
kuunnellakseni albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen aina uudelleen
ja kuiskailin sitten rakkauttani pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla,
vaikka pimeydessä kaikuvat kuiskaukseni eivät kuitenkaan olisi riittäneet kuvaamaan
rakkauttani kyseistä albumia kohtaan. Kolmanteen raitaan kätkin aikoinaan suurimman onnellisuuteni ja
yhdeksänteen äärettömän rakkaita muistoja talviöiden harmoniasta, kun
juotiin halpaa viiniä ja nukahdettiin onnellisuuteemme: kuunnellessani musiikittoman vuorokauteni jälkeen yhdeksännettä raitaa mieleeni palasi se uskomattoman suuri onnellisuus talviyön kylmyydestä ja hymyilin itsekseni, kuinka valokuviakin vahvempaa on musiikki. Musiikki kätkee itseensä niin suunnattoman suuria tunteita, että vuosia myöhemmin samaisen onnellisuuden voi tuntea istuessaan olohuoneessa juomassa kaakaota, vaikka elämä olisikin jatkanut eteenpäin ja muistot talviyön harmoniasta olisivat kaukaisia, siksi musiikki ei koskaan missään mittakaavassa saisi olla itsestäänselvyys.
Kuten kaksi edellistä albumia, ehdottomasti myös Ben Howardin Every Kingdom (2011) on jättänyt minuun lähtemättömän jälkensä. Kyseinen albumi tuli elämääni sinä samaisena kesänä, kun juotiin halpaa viiniä katsellen tähdenlentoja pikkukaupungin satamassa, istuttiin lämpimällä asfaltilla
kuuntelemassa kauhutarinoita ja pimeydessä ajettiin valkoiseen taloon nukkumaan, tavallaan se oli uskomattoman kaunis kesä. Minä rakastin hauraan sydämeni pohjasta, istuin keittiössä kuuntelemassa maailman kauneinta musiikkia ja myöhemmin matkustin Helsinkiin jäädäkseni tämän albumin täydellisyys mukanani, katselin tähtitaivasta parvekkeeltani kaupungin nukahtaessa ympärilläni. En varmaan enää koskaan istu keittiössä kuuntelemassa maailman kauneinta musiikkia kanssasi tai tartu käteen pimeydessä, mutta Ben Howardia rakastan edelleen: musiikittoman vuorokauteni jälkeen kuunnellessani sanoja oh my darlin' keep your head up / keep your heart strong suljin silmäni, olin uskomattoman onnellinen.
Ben Howard, kuinka sinua rakastan.
Lähetä kommentti