rakkaus on hyökyaalto

ANTTI TUISKU @ HELSINGIN VANHA KIRKKO 28 11 2014

Henkilökohtaiseen musiikkihistoriaani kuuluu vuosia, joista olen vaiennut uskomattoman kauan: etsimisen vuosia, jolloin rakastin musiikkia todennäköisesti vieläkin intohimoisemmin kuin nykyään ja rakastamiseen liittyi musiikin lisäksi myös kaikki sellainen, mitä nykyään ei oikeastaan tule tehtyä. Niinä vuosina keräsin jokaisen rakastamastani artistista kertovan lehtiartikkelin, olisin halunnut kirjoittaa jokaisen kouluaineeni kyseisestä artistista, tapetoin huoneeni julisteilla ja hetkittäin kieltämättä tuntui siltä, että elämäni kiteytyi nimenomaan siihen uskomattomaan fanittamiseen. Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin yksitoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin: silloin uskomattoman suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin levyn pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta.

Kuulin Antti Tuiskun musiikkia ensimmäisen kerran livenä kymmenisen vuotta sitten Savonlinnasalissa ja muistan edelleen, kuinka jonotettiin ovien aukeamista päästäksemme eturiviin katsomaan kaikista suurinta rakkauttamme. Vaikka rakkauteni myöhemmin vaihtuikin suunnattomaan arvostamiseen, hetkittäin olen löytänyt itseni kuuntelemasta kyseisen artistin musiikkia vuosien takaista rakkautta silmäkulmissani ja istumasta konserttisalin hämärästä miehen noustessa värivalojen loisteeseen juhlakiertueellaan: näistä hetkistä minä vaikenin uskomattoman kauan, mutta perjantaina istuin valkoisessa kirkossa Antti Tuiskun joulukiertuuen ensimmäisellä keikalla ja siitä hetkestä haluan ehdottomasti kertoa, sillä minä rakastin.

Arvostamiseen vaihtunut rakkauteni oli äärettömän suurta istuessani valkoisessa kirkossa Antti Tuiskun kävellessä kirkon keskikäytävää sinisten värivalojen loisteessa joulukiertueensa ensimmäisellä keikalla ja miettiessäni, että neljäkymmentä minuuttia aiemmin olin jonottanut samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, hymyilin itsekseni suunnatonta rakkauttani. Musiikin uskomattoman suuren voiman edessä olin hiljaisuutta, annoin tunteiden kulkea ääripäissään ja kyyneleet silmäkulmassa olin aivan äärimmmäisen onnellinen, elämä oli hetkellisesti mielettömän kaunista: värivalot maalasivat valkoisuuttaan hohtavan kirkon sinisestä punaiseen, hetkittäin uskomattoman korkealle yltävä miesääni lauloi rakkaimpia muistojani ja kun sitten sinisten värivalojen loisteessa laulettiin kuorona yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa / rakkaus on hyökyaalto / nyt se vyöryy rantaan olin niin uskomattoman suurta sanattomuutta, etten löydä sille tunteelle sanoja tänäänkään.

Antti Tuisku oli aikoinaan kaikista suurin musiikkirakkauteni ja vaikka rakkauteni myöhemmin vaihtuikin suunnattomaan arvostamiseen, oli kaiken sen uskomattoman kauneuden edessä myönnettävä rakastavansa edelleen: suljettava silmänsä ollakseen itkemättä ja kuunneltava musiikin tarttuvan hauraisiin käsivarsiini, myönnettävä rakkauden kestävän vastoinkäymisten lisäksi suunnattoman rakkauden kaikkeen siihen, mitä kaikkina näinä päivinä koko sydämestäni rakastan. Kuitenkin nyt kirjoittaessani tätä on myönnettävä itselleen, että kertoessani värivalojen loisteessa viettämästäni illasta tunnen riisuvani itseni suojamuureistani ja paljastavani yhden salaisuuksistani, joista tavallaan olen aina halunnut kirjoittaa: en oikeastaan tiedä, mutta tässä olen minä ja kohta tiedätte liikaa musiikkimaustani, joka on ilmeisesti äärimmäisen ihmeellinen.