rakkaudeksi kutsutaan

APULANTA @ TOUGH VIKING HELSINKI 06 09 2014

Minä olen kirjoittanut siitä, kuinka kahdeksan vuotta sitten seisoin kolmensadan kilometrin päässä pikkukaupungista yleisömassan keskellä ja hetkittäin tunsin olevani aivan uskomattoman vahvasti olemassa Katselin yleisömassan sulkevan silmänsä ja lavalla soitettiin listahittejä, joita kukaan ei oikeasti halua kuulla: tummansinisen taivaan alla tunsin itseni järjettömän pieneksi ja halusin hetken olla olematta olemassa, kunnes lavalle nousi bändi, joka tietämättään käänsi elämässäni seuraavan aukeaman. Lavalla nousi bändi, joka pakotti sulkemaan silmäni hukuttaessaan täydellisyyteensä, hyökyaaltojen loputtomalla voimalla iski vasten kasvojani: lavalla nousi se samainen bändi, josta vielä saman kuukauden aikana muodostui minulle enemmän kuin mikään muu koskaan minulle oli ollut tai tulisi olemaan, ensimmäisistä sekunneista ja niistä syvälle tajuntaan iskevistä sanoista lähtien Apulanta oli pelkkää äärimmäistä rakkautta.

Näiden kahdeksan vuoden aikana olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään kyseisen bändin tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia istuessani pimeydessä: rakastanut sydämeni pohjasta tuntematta kertaakaan heikkoutta rakkauden ollessa järjettömän suurta, mutta kertaakaan näiden kahdeksan vuoden aikana en tavallaan ole ymmärtänyt, kuinka paljon kyseinen bändi lopulta merkitseekään tai kuinka paljosta oikeastaan voisin kiittää. Vasta seisoessani tänään samaisessa paikassa kuin kahdeksan vuotta sitten, kolmensadan kilometrin päässä pikkukaupungin rauhallisuudesta, ja tämä elämässäni uuden aukaeaman kääntänyt bändi nousi sinisiin värivaloihin, tavallaan ymmärsin enemmän kuin kertaakaan näiden kahdeksan vuoden aikana.

Seisoessani siinä hiljaisuus toisena nimenäni ymmärsin, ettei edessäni sinisissä värivaloissa soittava bändi ollut kertaakaan jättänyt yksinäisyyteen hukkuessani omaan melankoliaani tai itkiessäni loputtomaa toivottomuuttani hiljaisuuteen verhoutuvilla kaduillla, sinisissä värivaloissa soittava bändi ei ollut kertaakaan näiden kahdeksan vuoden aikana tuntenut häivähdystäkään armosta tunkeutuessaan kylkiluideni alle maailman pukeutuessa harmaaseen. Käännettyään tietämättään uuden aukeaman elämässäni kyseinen bändi on näiden kahdeksan vuoden aikana loputtomaan melankoliaan hukuttautuneen, toivottomuuttaan itkevän ja lopulta äärettömän onnellisen ihmisen, mutta jokaisena hetkenä kuiskaillut korvaani suunnattonta rakkauttaan saaden hauraan ihmisen uskomaan auringonsäteisiin hirmumyrskyjen jälkeen. Nostanut katseeni kohti auringonsäteisiin verhoutunutta taivasta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen uudella musiikillaan ja sanojen

se sattuu hetken aikaa kun sun silmät aukeaa  

taistelet vastaan ennen kuin sä pystyt luottamaan 

kaikuessa huoneeni nurkissa viime talvena saanut muistamaan, kuinka sanat iskevät kasvoilleni hyökyaaltojen suunnattomalla voimalla ja tuntuvat selkärangan jokaisessa nikamassa, mutta seisoessani siinä samaisessa paikassa kuin kahdeksan vuotta sitten musiikki ei iskenyt kasvoilleni hyökyaaltojen voimalla: musiikki otti hellään syleilyynsä ja pyysi mukaan tanssimaan onnellisuudesta, pakotti hymyilemään auringonsäteiden häikäistessä silmiäni. Näiden kahdeksan vuoden aikana suurimmatkaan musiikkirakkauteni eivät ole varastaneet Apulannan paikkaa hauraassa sydämessäni ja voisin väittää, että kyseisen bändin musiikki kolahtaa vielä tänäkin päivänä kovempaa kuin mikään muu, vaikka 13-vuotiaasta tytöstä on tullut melkein aikuinen ja pikkukaupungin rauhallisuus on vaihtunut raitiovaunujen kolinaan, vaikka mikään ei ole niinkuin ennen.