Pukeudun aamuisin mustavalkoiseen neuleeseen pitääkseni itseni lämpimänä, katselen heräilevää maailmaa ikkunalasin takana ja kävelen keittämään itselleni teetä, kuuntelen ääniä rappukäytävässä. Juon aamuteeni aamun ensimmäisten auringonsäteiden maalatessa varjoja seinilleni ja musiikin on oltava äärettömän kaunista: niin suunnatonta harmoniaa, että tavallaan siihen voisi hukkua tuntematta valtamerta keuhkoissaan. Olen jatkuvasti kolme minuuttia myöhässä aikataulustani, kuuntelen vielä harmoniaan verhoutuvaa musiikkia ja kävelen asemalle matkustaakseni kaksi minuuttia viereiseen kaupunkiin, kirjoittaessani salasanaani aamun ensimmäisellä luennolla kietoudun kaulahuiviini ja toivon muistavani seuraavana aamuna ottaa vitamiinit, vaikka en minä kuitenkaan muista. Jokainen arkiaamuni muistuttaa edeltäjäänsä, olen miettinyt iltapäivän ruuhkassa rautatieasemalla ja pysähtynyt katselemaan vastaantulijoiden kiirehtivän seuraavaan metroon.
Olen pysähtynyt katselemaan kiireistä rautatieasemaa ja unohtunut miettimään, kuinka tavoistaan on uskomattoman vaikeaa päästää irti: minun on kuunneltava aamuisin harmoniaan verhoutuvaa musiikkia tunteakseni turvallisuutta, oltava jatkuvasti kolme minuuttia myöhässä aikataulustani ja sattuessani ruuhka-aikaan rautatieasemalle pysähdyttävä katselemaan vastaantulijoiden kiirehtivän seuraavaan metroon. Oltuani kolme minuuttia myöhässä omasta aikataulustani minun on kuitenkin oltava vähintään kaksitoista minuuttia edellä tavanomaista aikataulua ja iltaisin noudatettava edelleen uskomattoman vahvasti tapojani: saavuttava värivalojen loisteeseen viisikymmentä minuuttia ennen musiikkia ja laitettava narikkalappuni pankkikorttini taakse, ainoastaan eturivissä tunnen turvallisuutta yleisömeren jäädessä taakseni.
Sen lisäksi, että käyttäytymiseni rajoittuu uskomattoman vahvasti tapoihini, olen huomaamattani muodostanut itselleni oletuksia ulkonäköni suhteen: pukeudun luvattoman usein ainoastaan mustaan, olen uskomattoman huono
pukeutumaan kirkkaisiin väreihin ja en koskaan pystyisi ostamaan valkoisia kenkiä. En pystyisi koskaan luopumaan festarirannekkeista oikeassa ranteessani, käytän jatkuvasti samaa kaulakorua ja hiukseni voivat olla ainoastaan mustat tai vaaleat, värjättyäni hiukseni mustaksi seitsemän vuotta sitten muodostin käsityksen, jonka mukaan jokainen väri mustan ja vaalean väliltä näyttää mitäänsanomattomalta, mutta viimeaikoina olen miettinyt sitä. Olen miettinyt, voisinko sittenkin värjätä hiukseni ruskealla ja ostaa keltaisen neuletakin, luopua festarirannekkeista oikeassa ranteessani ja kirjoittaa päiväkirjaani, kuinka tänään myöhästyin luennolta?
Kuukausi sitten ostin elämäni ensimmäiset valkoiset kengät, mutta en ole kertaakaan uskaltanut käyttää niitä: rakastan niitä niin uskomattoman paljon, etten kestäisi katsella niiden likaantuvan syksyisillä kadunkulmilla. Valkoisten kenkieni jälkeen olen yrittänyt tehdä päätöstä hiusteni suhteen, harkinnut ostavani sinisen villakangastakin ja muuttavani valmistuttuani vieraaseen kaupunkiin, aloittavani vierailta kadunkulmilta satojen kilometrien päässä raitiovaunujen kolinasta. Todennäköisesti tulen värjäämään hiukseni vielä tämän viikon aikana ja muuttamaan valmistuttuani vaikka neljänsataa kilometriä pohjoisempaan, mutta festarirannekkeistani oikeassa ranteessani minä en tule luopumaan: sanoit olisi aika rakentaa itsensä kokonaan uudelleen, minä saatoin unohtaa kuunnella.
Lähetä kommentti