PARIISIN KEVÄT @ TAVASTIA 30 08 2014
Minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni, Arto
Tuunela laulaa yleisömeren hukkuessa värivaloihin ja suljen silmäni
kadottaakseni todellisuuden täydellisiin sanoihin: niihin samoihin, joihin kadotin todellisuuden värivalojen loisteessa vuosia sitten tuntematta häivähdystäkään melankoliasta hauraassa sydämessäni. Niihin samoihin sanoihin, joita kuiskailin ilmaan puolitoista vuotta sitten seisoessani yleisömeren keskellä ja tarttuessani rakkaan ihmisen käteen, samoihin sanoihin kuin uskomattoman monena elämäni kauneimpana hetkenä. Hetkittäin musiikki saa kyynelet
virtaamaan poskipäille onnellisuuden tarttuessa hiuksiini tähtipölynä,
huudan äärettömän täydellisiä sanoja ja Artturi Tairan katsoessa silmiini värivalojen loisteessa tunnen löytäneeni vihdoin takaisin kotiin: olen olemassa ainoastaan tätä värivalojen loisteeseen verhoutunutta hetken varten, tunnen musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa ja huudan ääneni käheäksi, sillä ainoastaan musiikilla on merkitystä.
Pariisin Kevään vuoden viimeinen keikka on jotain uskomattoman hienoa,
rakkautta aina ensimmäisistä soinnuista kiitoksiin saakka ja hetkittäin selkäytimeen tunkeutuvat sanat saavat kyyneleet silmäkulmiin nostaessani kädet ilmaan
silmät kiinni, annan musiikin ottaa vastaan pudotessani korkeammalta kuin koskaan aiemmin: luotan enemmän kuin kertaakaan aiemmin, uskallan sulkea silmäni pelkäämättä muistojen palaavan mieleeni haavoittaen haurasta sydäntäni ja hymyilen sitten, koska kiitollisuus on suurempaa kuin ensimmäinenkään keskeneräinen lause. Osaltani neljästoista tämän yhtyeen keikka päättyy
harmoniaan, yksinäisiin katuvaloihin kotimatkalla ja loputtomaan
hymyilemiseen kylmyyden pistellessä poskipäitä: liikennevaloissa hymyilen vastaantulevalle miehelle ja käännän sitten katseeni hetkeksi maahan, kiitollisuuteni ja rakkauteni eivät jää huomaamatta ensimmäiseltäkään vastaantulijalta.
Lähetä kommentti