Eva & Manu - Cinnamon Hearts (2014)
Joinakin hetkinä musiikki tuntuu niin uskomattoman voimakkaalta, että on suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärangassa ja annettava kyynelten virrata poskipäille, kun sanat iskevät suoraan kasvoille hyökyaaltojen lailla ja matkaa on jäljellä kaksisataa kilometriä: sellaisina hetkinä voi olla ainoastaan loputtoman kiitollinen, sillä kylkiluiden alla musiikki kuiskailee hiljaisuuttaan hirmumyrskyn keskellä. Oltava loputtoman kiitollinen tämän suomalais-ranskalaisen pariskunnan uudesta albumista, jonka ensimmäinen raita kuiskailee epävarmuudesta ja menettämisestä niin uskomattoman suurella voimalla, että kyyneleet virtaavat poskipäille ensimmäisellä kuuntelukerralla, sellaiseen tarvitaan paljon. Sanoissa on tavallaan oltava jotain niin uskomattoman vahvaa, että kylkiluut murtuvat kohdatessaan niiden äärettömän voiman ja keuhkoista pakenee ilma, jotain niin uskomattoman vahvaa on yksinkertaisimmassa kysymyslauseessa
ensimmäisen raidan viimeisten hengenvetojen päättyessä hiljaisuuteen, yksinkertaisimman kysymyslauseen edessä olen voimattomuutta: täysin haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntuu helpommalta kuin koskaan aiemmin. Sen yksinkertaisen kysymyksen kuuleminen tuntuu raskaalta ja samalla tavallaan äärettömän kauniilta, eivätkä albumin seuraavat raidat haavoittuvaisuudesta, elämän hauraudesta, maailman sekaan hukkumisesta, eksymisestä tai elämän tukahduttavasta melankoliasta tunnu yhtään sen kevyemmiltä, mutta sitäkin kauniimmilta. Hengenvetoja ensimmäisestä sekunnista viimeiseen kyyneleet valuvat poskipäilleni, on suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärangassa ja avattava sitten silmänsä, katseltava ohikiitävän maiseman vaihtuvan pikkukaupungin rauhallisuudesta raitiovaunujen kolinaan viimeisen raidan kuiskaillessa korvaani kauneuttaan, eivätkä kyyneleet virtaa poskipäilleni enää rauhallisesti. Hengitän rauhallisesti ja kyyneleet jäävät kiteiksi silmäkulmiini hymyillessäni auringonsäteille, jotka maalaavat ohikiitävää maisemaa iltapäivän lämpimään valoon, minä hymyilen tietäen murtuneet kylkiluut paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan: tätä albumia kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä.
Joinakin hetkinä musiikki tuntuu niin uskomattoman voimakkaalta, että on suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärangassa ja annettava kyynelten virrata poskipäille, kun sanat iskevät suoraan kasvoille hyökyaaltojen lailla ja matkaa on jäljellä kaksisataa kilometriä: sellaisina hetkinä voi olla ainoastaan loputtoman kiitollinen, sillä kylkiluiden alla musiikki kuiskailee hiljaisuuttaan hirmumyrskyn keskellä. Oltava loputtoman kiitollinen tämän suomalais-ranskalaisen pariskunnan uudesta albumista, jonka ensimmäinen raita kuiskailee epävarmuudesta ja menettämisestä niin uskomattoman suurella voimalla, että kyyneleet virtaavat poskipäille ensimmäisellä kuuntelukerralla, sellaiseen tarvitaan paljon. Sanoissa on tavallaan oltava jotain niin uskomattoman vahvaa, että kylkiluut murtuvat kohdatessaan niiden äärettömän voiman ja keuhkoista pakenee ilma, jotain niin uskomattoman vahvaa on yksinkertaisimmassa kysymyslauseessa
how do you know
if you won't even try?
ensimmäisen raidan viimeisten hengenvetojen päättyessä hiljaisuuteen, yksinkertaisimman kysymyslauseen edessä olen voimattomuutta: täysin haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntuu helpommalta kuin koskaan aiemmin. Sen yksinkertaisen kysymyksen kuuleminen tuntuu raskaalta ja samalla tavallaan äärettömän kauniilta, eivätkä albumin seuraavat raidat haavoittuvaisuudesta, elämän hauraudesta, maailman sekaan hukkumisesta, eksymisestä tai elämän tukahduttavasta melankoliasta tunnu yhtään sen kevyemmiltä, mutta sitäkin kauniimmilta. Hengenvetoja ensimmäisestä sekunnista viimeiseen kyyneleet valuvat poskipäilleni, on suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärangassa ja avattava sitten silmänsä, katseltava ohikiitävän maiseman vaihtuvan pikkukaupungin rauhallisuudesta raitiovaunujen kolinaan viimeisen raidan kuiskaillessa korvaani kauneuttaan, eivätkä kyyneleet virtaa poskipäilleni enää rauhallisesti. Hengitän rauhallisesti ja kyyneleet jäävät kiteiksi silmäkulmiini hymyillessäni auringonsäteille, jotka maalaavat ohikiitävää maisemaa iltapäivän lämpimään valoon, minä hymyilen tietäen murtuneet kylkiluut paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan: tätä albumia kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä.
Lähetä kommentti