Yhtenä aamuna matkustin kolmesataa kilometriä kävelläkseni tuntemattomilla kadunkulmilla raitiovaunujen kolistessa ohitseni, tunteakseni suunnattoman vapauden rintalastani alla ja istuakseni parvekkeella juomassa aamuteetä ilman häivähdystäkään kiireestä: sanaakaan sanomatta olin kaivannut takaisin raitiovaunujen kolinaan ja kiireiselle rautatieasemalle, jonka matkustajat juoksevat sekunteja vastaan tunnistamatta rakkaitaan vastaantulijoiden joukosta. Tavallaan en olisi koskaan osannut kuvitellakaan, kuinka äärettömän onnellinen voisinkaan olla palatessani neljän kuukauden poissaoloni jälkeen takaisin samoille kadunkulmille, joilta aikoinaan löysin suunnattoman onnellisuuteni ja kuinka uskomattomalta tuntuisikaan seisoa rantakallioilla vesipisaroiden putoillessa tähtipölynä hiuksilleni. Aaltojen lyödessä rantakivikkoon ja lintuparven lentäessä vapauttaan, ja kuinka rakkaus tuntuisi suunnattomalta kävellessäni ensimmäistä kertaa kuukausiin Tavastian ovesta sisälle, hukkuessani värivalojen loisteeseen suurimman musiikkirakkauden noustessa lavalle uuden musiikkinsa kanssa ja sulkiessani silmäni tunteakseni musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa.
Todellisuudessa en matkustanut kolmeesataa kilometriä juodakseni aamuteetäni parvekkeella tai kävelläkseni rautatieaseman loputtomassa kiireessä, matkustin kolmesataa kilometriä viettämään Suuren päivän juhlaa suurimman musiikkirakkauteni, Von Hertzen Brothersin, kanssa ja päästäkseni kuuntelemaan kyseisen yhtyeen alkuvuodesta ilmestyvän albumin ensimmäistä kertaa: tuntui uskomattomalta seisoa värivalojen loisteessa ensimmäisen uuden biisin kaikuessa korvissani, oli suljettava silmänsä tunteakseen musiikin jokaisella hengenvedollaan ja annettava musiikin kantaa mukanaan hyökyaaltojen harjalle, hengitettävä rauhallisesti kivenlohkareiden murtuessa rintalastani alta. Hetkeen ei ollut olemassa muuta todellisuutta ja kävellessäni vuorokauden ensimmäisinä tunteina rautatieasemalle mietin, kuinka uskomattoman vaikuttunut olin: äärettömän onnellinen ja kiitollinen uudesta musiikista, joka tunkeutui selkäytimeeni tuona ohikiitävänä hetkenä ja mursi kivenlohkareet rintalastani alta, olen rakastunut.
Todellisuudessa en matkustanut kolmeesataa kilometriä juodakseni aamuteetäni parvekkeella tai kävelläkseni rautatieaseman loputtomassa kiireessä, matkustin kolmesataa kilometriä viettämään Suuren päivän juhlaa suurimman musiikkirakkauteni, Von Hertzen Brothersin, kanssa ja päästäkseni kuuntelemaan kyseisen yhtyeen alkuvuodesta ilmestyvän albumin ensimmäistä kertaa: tuntui uskomattomalta seisoa värivalojen loisteessa ensimmäisen uuden biisin kaikuessa korvissani, oli suljettava silmänsä tunteakseen musiikin jokaisella hengenvedollaan ja annettava musiikin kantaa mukanaan hyökyaaltojen harjalle, hengitettävä rauhallisesti kivenlohkareiden murtuessa rintalastani alta. Hetkeen ei ollut olemassa muuta todellisuutta ja kävellessäni vuorokauden ensimmäisinä tunteina rautatieasemalle mietin, kuinka uskomattoman vaikuttunut olin: äärettömän onnellinen ja kiitollinen uudesta musiikista, joka tunkeutui selkäytimeeni tuona ohikiitävänä hetkenä ja mursi kivenlohkareet rintalastani alta, olen rakastunut.
Lähetä kommentti