13. elokuuta 2014

heitin kaikki vanhat lauseesi pois

mustikassa 036mustikassa 139
Minä olen sellainen, hetkittäin pysähdyn rakastamaan maailman suunnatonta kauneutta, kuuntelemaan lintuparven laulavan vapauttaan syksyisellä taivaalla, laineiden törmäävän hitaasti rantakallioon ja tuuliaisen tarttuvan varovaisesti hiuksiini: minä olen sellainen, suljen silmäni kuullakseni lintuparven suunnattoman vapauden ja hiljentääkseni mieleni, sivuuttaakseni jokaisen keskeneräisen lauseen. Tänään olen päättänyt heittää jokaisen keskeneräisen lauseen pois, irroittaa otteeni menneisyyteeni maalatuista muistoista ja hengittää keuhkoni täyteen maailman uskomattoman virheetöntä kauneutta, sillä vaikka muistoissa on helpompaa hengittää, on päästettävä irti ollakseen suunnattoman onnellinen.

Tavallaan uskon siihen, tulevaisuudessa äärettömän kaunista hiljaisuutta lämpimän tuuliaisen hyväillessä poskipäitä, rauhallisuutta kivenlohkareiden murtuessa rintalastan alla laineiden kohinaan ja tuulenhenkäyksiin poskipäillä: tulevaisuudessa, uskon, tulen löytämään itseni tuntemattomilta kadunkulmilta maailman pukeutuessa tummansiniseen samettiin ja katuvalojen loisteesta kaikkina niinä hetkinä, kun ymmärrän kasvattaneeni juureni tuntemattomaan. Päästäneeni irti menneisyyteeni maalatuista muistoista, löytäneeni suunnattoman vapauden hyökyaaltojen lyödessä rantakallioon uskomattomalla voimallaan ja unohtaneeni murehtia, muistinko sammuttaa kahvinkeittimen ja kirjoittaa sinulle löytäneeni kaikki salaisuutesi valtamerten syvyyksistä, halusit tietää, millaista olisi olla onnellinen.
mustikassa 033
Tavallaan minäkin halusin tietää, tuntisinko suunnattoman onnellisuuteni auringonsäteinä selkärangassani vai äärettömänä rakkautena rintalastani alla: tavallaan tiesin tarkalleen, suunnattoman onnellisuuden kuulee sivuäänenä sydämessään raitiovaunujen kolistessa ohitse, mutta sellaisen unohtaa kadottaessaan itsensä menneisyyteensä, hukkuessaan muistoihinsa muistamatta ensimmäisenkään vastaantulijan kasvonpiirteitä tai unohtaessaan olevansa olemassa ainoastaan itseään varten. Tavallaan olen unohtanut miltä sellainen tuntuu, olla suunnattoman onnellinen lintuparven laulaessa äärettömästä vapaudestaan, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja hiljaisuuden ottaessa hellään syleilyynsä pysähtyessäni kuuntelemaan rauhallisuutta aarnipuiden varjossa,

minä olen unohtanut  
kadottanut itseni   

ollakseni osa suurta kokonaisuutta pikkukaupungin satamassa, kasvanut kiinni rakkaiden ihmisten kylkiluihin tunteakseni olevani turvassa ja päästänyt irti itsestäni, vaikka lopulta en muuta tarvitsekaan: vain itseni ollakseni suunnattoman onnellinen. Sellaisina hetkinä tietää, on päästettävä irti löytääkseen jälleen itsensä ihmisvaltamerten hyökyaalloista ja rakastaakseen jälleen maailmaa enemmän kuin ensimmäistäkään vastaantulijaa. Loputonta kauneutta ympärilläni lintuparven laulaessa vapauttaan, muurahaisia metsäpolulla tuuliaisen tarttuessa kihartuneisiin hiuksiini ja auringonlaskujen ääretöntä harmoniaa, mutta sitäkin enemmän itseäni: minä rakastan itseäni niin uskomattoman paljon, että päästän irti menneisyyteeni maalatuista muistoista ja jokaisesta rakastamastani ihmisestä löytääkseni onnellisuuden itsestäni, ollakseni onnellinen ainoastaan itseni ansiosta ja itseäni varten, ehkä sitten osaisin kirjoittaakin.
mustikassa 071mustikassa 138

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.