Minä olen oikeastaan aina rakastanut musiikkia enemmän kuin kuvataidetta, ahdistunut tarttuessani siveltimeen päävärien sekoittuessa toisiinsa ja saadessani valkoisen paperin eteeni kasvattanut suojamuurin ympärilleni, minä en ole oikeastaan koskaan osannut piirtää ja kuvataide kokonaisuudessaan tuntui vieraalta aina siihen hetkeen asti, kun ensimmäisen kerran uskalsin tarttua kameraan tummansiniseen samettiin pukeutuneena yönä. Lapsuudessani olin tavallaan pelännyt kameraan tarttumista, mutta tarttuessani
ensimmäistä kertaa kameraan seitsemän vuotta sitten tiesin, ettei
paluuta tavallaan enää ollut: ensimmäistä kertaa elämässäni löysin
uskomattoman luovuuden rintalastani alta ilman musiikkia tai
kirjoittamista, kävelin vanha digikamera kädessäni tummansinisen taivaan
alla ja tuulenkäysten tarttuessa hiuksiin ilmassa tuoksui alkusyksy.
Saadessani vuosia sitten ensimmäisen järjestelmäkamerani, kiipesin aamuyöllä ikkunasta hiljaisille kadunkulmille kuvaamaan maailman uskomatonta kauneutta ja pysähdyin rantaan kuuntelemaan, kuinka linnut lauloivat vapauttaan: olin löytänyt valokuvaamisen taianomaisuuden. Kohtalon saattaessa minut yhteen seuraavan järjestelmäkamerani kanssa viime kesänä tanssin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla valkoisessa mekossani, kuvasin vanhoja puutaloja tummansinisen taivaan alla ja hymyilin itsekseni: seuraavan vuoden aikana valokuvasin uskomattoman paljon, kamerasta tuli tavallaan paras ystäväni ja seikkailin tuntemattomilla kadunkulmilla nimenomaan juuri kameran kanssa, en koskaan rakkaiden ihmisten. Valokuvaaminen on antanut minulle paljon, opettanut näkemään maailman uskomattoman kauneuden, jokaisella
hengenvedollani olen ymmärtänyt enemmän ja katsellessani tänään ilta-auringon säteisiin kietoutunutta maailmaa uuden järjestelmäkamerani kanssa tunsin
äärettömän suurta kiitollisuutta valokuvaamista kohtaan, tämän kameran kanssa aion nähdä maailman entistäkin kauniimpana.
Lähetä kommentti