Kirjoitin aiemmin ensimmäisestä eläinystävästäni: saksanpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran risteytyksestä, joka sulatti
vanhempieni sydämet katsellessaan kaeumpaa sisartensa leikkivän
vallattomasti ja päätyi lopulta nukkumaan vanhempieni sänkyyn
syyssateiden rummuttaessa ikkunalautaan. Millasta, joka oli paimenkoira uskomattoman suurella sydämellä, suojeli jokaista
eläinystäväänsä viimeiseen hengenvetoonsa asti ja viettäessäni
pikkusiskoni kanssa kauniita kesäpäiviä rantavedessä
istui rannalla vahtimassa jokaista liikettämme. Paimenkoira uskomattoman suurella sydämellä ja niin äärettömän viisas,
etten ole rakkaan ystäväni kuoleman jälkeen tavannut ainuttakaan yhtä
viisasta karvakuonoa: yksikään karvakuono ei ole osoittanut samanlaista
älykkyyttä tai valloittanut sydäntäni samalla tavalla, vaikka olenkin rakastanut jokaista koiraamme äärettömän paljon. Emmi oli suomenpystykorvan ja collien risteytys, josta tuli itselleni henkilökohtaisesti äärettömän rakas koiran kuunnellessa uskollisesti murheitani ymmärtämättä todennäköisesti sanaakaan ja olemalla uskomattoman persoonallinen tapaus: eläinystäväni oli loputtoman itsepäinen, omisti uskomattoman näyttelemisen taidon ja pelkäsi ukkosta kuollakseen.
Rakasti perhettään loputtomasti ja olisi ollut valmis taistelemaan perheenjäsentensä puolesta, sellainen minun eläinystäväni oli: mielettömän uskollinen ja ymmärtäväinen ystävä, jonka oikeastaan uskon ymmärtäneen sanani kuunnellessaan uskollisesti murheitani. Emmin turkkiin hautasin kasvoni maailman kaatuessa niskaan ja eläinystäväni otettua viimeisen hengenvetonsa puolitoista vuotta sitten en tiennyt, kuinka pääsisin eroon loputtomasta surustani. Tähänkään päivään mennessä en ole osannut kirjoittaa äärettömän rakkaasta eläinystävästäni hänen kuolemansa jälkeen, yksikään keskeneräinen lause ei onnistu kadottamaan loputonta surua sydämeni onkaloista ja ajatellessani koiran ymmärtäväistä katsetta kyyneleet löytävät tiensä silmäkulmiini, mutta todennäköisesti vielä suurempaa surua sydämessään kantaa toinen koiramme. Niilo, joka oli labradorinnoutajan, dreeverin ja irlanninsetterin risteytys, saapui perheesemme yksitoista vuotta sitten ja erehtyessään ensimmäisinä viikkoinaan vanhemman koiramme ruokakupille pikkuinen koiranpentu lensi sekuntien murto-osassa seinään. Emmistä ja Niilosta tuli kuitenkin myöhemmin erottamaton parivaljakko, enkä oikeastaan ihmettele Niilon alakuloisuutta koiraystävänsä kuoleman jälkeen: koirasta tuli vähitellen masentunut, mikään ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa ja vasta viime lauantaina näin rakkaan koiramme kasvoilla pienen häivähdyksen äärettömästä onnellisuudesta.
Rakasti perhettään loputtomasti ja olisi ollut valmis taistelemaan perheenjäsentensä puolesta, sellainen minun eläinystäväni oli: mielettömän uskollinen ja ymmärtäväinen ystävä, jonka oikeastaan uskon ymmärtäneen sanani kuunnellessaan uskollisesti murheitani. Emmin turkkiin hautasin kasvoni maailman kaatuessa niskaan ja eläinystäväni otettua viimeisen hengenvetonsa puolitoista vuotta sitten en tiennyt, kuinka pääsisin eroon loputtomasta surustani. Tähänkään päivään mennessä en ole osannut kirjoittaa äärettömän rakkaasta eläinystävästäni hänen kuolemansa jälkeen, yksikään keskeneräinen lause ei onnistu kadottamaan loputonta surua sydämeni onkaloista ja ajatellessani koiran ymmärtäväistä katsetta kyyneleet löytävät tiensä silmäkulmiini, mutta todennäköisesti vielä suurempaa surua sydämessään kantaa toinen koiramme. Niilo, joka oli labradorinnoutajan, dreeverin ja irlanninsetterin risteytys, saapui perheesemme yksitoista vuotta sitten ja erehtyessään ensimmäisinä viikkoinaan vanhemman koiramme ruokakupille pikkuinen koiranpentu lensi sekuntien murto-osassa seinään. Emmistä ja Niilosta tuli kuitenkin myöhemmin erottamaton parivaljakko, enkä oikeastaan ihmettele Niilon alakuloisuutta koiraystävänsä kuoleman jälkeen: koirasta tuli vähitellen masentunut, mikään ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa ja vasta viime lauantaina näin rakkaan koiramme kasvoilla pienen häivähdyksen äärettömästä onnellisuudesta.
Ar'tfulfox's Black Amethyst eli Aada saapui elämäämme lauantaina, kun heräsimme aikaisin matkustamaan vieraaseen kaupunkiin katsomaan belgianpaimenkoiran pentuja ja pikkuinen koiranpentu päätyi matkustamaan kanssamme kotiin. Aada ei kuitenkaan missään tapauksessa saapunut elämäämme hetken mielijohteesta, belgianpaimenkoiran ottamista oli mietitty perheessämme luvattoman kauan nimenomaan ensimmäisen koiramme ansiosta ja vihreäkantisen koirakirjan selaaminen alkoi vähitellen olemaan jokailtainen traditiomme, kun risteilimme eri koirarotujen välillä epäillessämme hetkittäin suunnitelmiamme belgianpaimenkoirasta. Lopulta päädyimme kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoomme ja sinä hetkenä, kun lopultakin pääsimme kotiin koiranpennun kanssa, onnellisuus oli kieltämättä suunnatonta. Aadasta tuli välittömästi erottamaton osa perhettämme ja vanhemman koiramme silmissä loisti häivähdyksiä äärettömästä onnellisuudesta pikkuneidin riehuessa vallattomasti ympäri taloamme, jollain tavalla uskon Niilon saaneen uutta elämäniloa koiranpennun loputtomasta uteliaisuudesta.
Milla oli paimenkoira erittäin suurella sydämellä ja niin on tämä pikkuneitikin, joka kulkee jatkuvasti perässämme ja tahtoo ehdottomasti olla mukana jokaisessa tilanteessa: pyykinpesukoneen tyhjentämisessä, jauhelihan ruskistamisessa ja aamun sanomalehden hakemisessa. Astianpesukoneen täyttäminen tuntuu olevan neidille mielekkäintä, on maailman parasta työntää päänsä astianpesukoneeseen tarkastaakseen lautasten puhtauden ja katsella juomalasien ilmestyvän ylemmälle tasolle. Uteliaisuutta tältä pikkuneidiltä ei ainakaan tunnu puuttuvan, vaikka välillä ohikiitävät autot ja epäilyttävän näköiset ihmiset saattavatkin pelottaa kaksitoista viikkoista koiranpentua: uudet asiat kohdataan perheenjäsenten sylistä tai vähintäänkin turvaudutaan perheenjäsenen varmuuteen, kun yksin ei uskalla kuin katsella kauempaa. Mielettömän villi koiranpentu varastaa vaatteita sängyiltämme, juoksentelee huoneesta toiseen ärsyttäen välillä vanhempaa koiraamme ja nukahtaa öisin vanhempieni sänkyyn, vaikka hänen paikkansa ei missään tapauksessa kuuluisi olla siellä. Aika näyttää, löytyykö pienestä koiranpennustamme samanlaisia luonteenpiirteitä kuin ensimmäisestä koirastamme ja onko pikkuneitikin sydämeltään äärettömän kiltti: pelottaako ukkonen syysmyrskyjen hakatessa ikkunalautoihin tai löytyykö luonteesta uskomattoman suurta itsepäisyyttä. Tällä hetkellä maailma on sille kuitenkin täynnä ihmeellisiä asioita,
Milla oli paimenkoira erittäin suurella sydämellä ja niin on tämä pikkuneitikin, joka kulkee jatkuvasti perässämme ja tahtoo ehdottomasti olla mukana jokaisessa tilanteessa: pyykinpesukoneen tyhjentämisessä, jauhelihan ruskistamisessa ja aamun sanomalehden hakemisessa. Astianpesukoneen täyttäminen tuntuu olevan neidille mielekkäintä, on maailman parasta työntää päänsä astianpesukoneeseen tarkastaakseen lautasten puhtauden ja katsella juomalasien ilmestyvän ylemmälle tasolle. Uteliaisuutta tältä pikkuneidiltä ei ainakaan tunnu puuttuvan, vaikka välillä ohikiitävät autot ja epäilyttävän näköiset ihmiset saattavatkin pelottaa kaksitoista viikkoista koiranpentua: uudet asiat kohdataan perheenjäsenten sylistä tai vähintäänkin turvaudutaan perheenjäsenen varmuuteen, kun yksin ei uskalla kuin katsella kauempaa. Mielettömän villi koiranpentu varastaa vaatteita sängyiltämme, juoksentelee huoneesta toiseen ärsyttäen välillä vanhempaa koiraamme ja nukahtaa öisin vanhempieni sänkyyn, vaikka hänen paikkansa ei missään tapauksessa kuuluisi olla siellä. Aika näyttää, löytyykö pienestä koiranpennustamme samanlaisia luonteenpiirteitä kuin ensimmäisestä koirastamme ja onko pikkuneitikin sydämeltään äärettömän kiltti: pelottaako ukkonen syysmyrskyjen hakatessa ikkunalautoihin tai löytyykö luonteesta uskomattoman suurta itsepäisyyttä. Tällä hetkellä maailma on sille kuitenkin täynnä ihmeellisiä asioita,
tällä hetkellä se on vielä uskomattoman viaton.
Lähetä kommentti