Viime aikoina olen matkustanut kolmesataa kilometriä takaisin pääkaupungin kiireeseen, tuntenut suunnatonta riemua kävellessäni kadunkulmalta toiselle ja hengittänyt kevättä jokaisella hengenvedollani, on ollut tavallaan uskomattoman kaunista. Seurasaaressa auringonlaskut ovat maalanneet maisemaa vaaleanpunaisella, olen pysähtynyt hetkittäin sillalle ihmettelemään maailman kauneutta ja kävellyt hiljaisena seisovien puutalojen ohitse tuntematta kiirettä selkärangassani: päivät ovat seuranneet toisiaan hitaasti, hiljainen onnellisuus metroasemalla maailman pukeutuessa pimeyteen ja odottamaton kohtaaminen aamuyöllä tuntemattoman kanssa. Olen istunut aamuviideltä bussissa kuuntelemassa tarinoita Intiasta, kävellyt kotiin maailman ollessa hetken aikaa uskomattoman hiljaa ja nukkunut katkonaisesti, kun taustalla musiikki kuiskailee kauneuttaan keinuttaen välillä mukanaan unenkaltaiseen harmoniaan.
Fredrikinkadulla onnellisuus vastaantulijoiden kasvoille, kun olen kävellyt kuuntelemaan Olavi Uusivirran uusimman albumin akustisena livenä ensimmäistä kertaa ja tuntenut kyyneleet silmäkulmissani musiikin tunkeutuessa sydämeeni, nauttinut ensimmäisestä hetkestä viimeiseen. Seurasaareen palatessani olen jälleen unohtunut miettimään uuden musiikin viattomuutta ja puhdasta rakkautta ilman ensimmäistäkään muistoa, kun kuulee ainoastaan musiikin äärettömän hienouden ilman mieleen kirjoitettuja muistoja kaukaislta vuosilta: sellainen on ainutlaatuista ja tavallaan särkyvää, musiikin viattomuus katoaa uskomattoman nopeasti elämän kirjoittaessa siihen muistojaan. Viattomuuden kadotessa en kuule musiikissa enää koskaan ainoastaan sen ääretöntä hienoutta, mieleeni palaavat muistot värivalojen loisteesta tai metroaseman pimeydestä aamuyön ensimmäisinä tunteina, siksi esittelen teille uutta rakkausmusiikkia.
Scandinavian Music Group - Terminal 2 (2014)
Scandinavian Music Group on albumi toisensa jälkeen turvautunut luontometaforiin, tanssittanut kuuntelijan kesäöiden harmoniaan ja laulanut muuttolintujen kanssa luonnon kauneudessa, mutta tammikuun lopulla ilmestyneellä albumilla hiuksissa tuoksuu aamuyöllä tupakka ja ollaan kännissä väärissä juhlissa. Jokin on tavallaan muuttunut, avausraita toimii kuin alkusoittona surulliselle matkalle ja hukkuu lopulta melankoliaan: haikeus maailailee äänimaisemaa ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen, mutta valonsäteet loistavat vahvan haikeuden alta. Sanat jäävät kaikumaan mieleeni siirtyessäni seuraavaan raitaan, joka puolestaan kuiskailee maailman kauneutta jokaisella hengenvedollaan ja muistuttaa kesäöiden harmoniasta, ilmassa tuoksuvasta ruohosta ja laskuhumalasta lämpimällä rantakalliolla.
Sanat kuulostavat hengenvedoilta ohikiitävistä hetkistä, kolmannessa raidassa palataan samaiselle juhlapaikalle syksyn tehdessä vähitellen tuloaan ja elämä tuntuu tekevän loppuaan, kun nuorukainen itsetuhoisuudestaan tai tyhmyydestään sukeltaa matalaan päätyyn iskien päänsä uima-altaan pohjaan lopulta hukkuen. Seuraavien raitojen maistuessa vahvasti elämältä ilmassa kaikuu edelleen suunnaton haikeus, kyyneleet jäävät edelleen silmäkulmiin matkan jatkuessa äärettömän kauniissa haikeudessa kohti tuntematonta ja lopulta viimeinen raita saa kyyneleet virtaamaan poskipäille. Olin kotona, Terhi Kokkonen kuiskailee naisäänen kuuluttaessa pysäkkejä viimeisessä raidassa ja surullisella alkusoitolla alkanut matka on saanut päätöksensä: surullisen vai toiveikkaan, se on tavallaan arvoitus. Itselleni henkilökohtaisesti tämä albumi on matka tuntemattomaan ja lopulta syvälle itseeni, kyyneleet poskipäillä hymyilen vielä viimeisen raidan jälkeenkin. Scandinavian Music Group on unohtanut luontometaforansa, jokin on saattanut muuttua lopullisesti matkan päättyessä tuntemattomaan ja uskaltaisin väittää, että tämä on yhtyeen hienoin albumi.
Samuli Putro - Taitekohdassa (2014)
Samuli Putro varasti sydämeni ennen ensimmäistä sooloalbumiaan Zen Cafén noustessa vuosia sitten lavalle syysillan pimeydessä, miehen siirtyessä myöhemmin soolouralle unohduin kuuntelemaan sanoitusten hienoutta ja kävelin talvipäivien kirkkaudessa ensimmäisen sooloalbumin kuiskaillessa ilmaan rakkautta, silloin samainen soololevy tuntui kaikessa toiveikkuudessaan erittäin tärkeältä. Putron neljännen sooloalbumin ilmestyessä odotukseni olivat suhteellisen korkealla, heräsin aikaisin aamulla kuuntelemaan kymmenen uutta raitaa ja unenkaltaisessa harmoniassa hymyilin loputtomasti, Samuli Putro ei pettänyt tälläkään kertaa.
Albumilla ollaan nimensä mukaisesti taitekohdassa, erilaiset ihmiskohtalot yksinhuoltajaisästä koulukiusattuun poikaan murtautuvat sydämeni onkaloihin ja kaikessa melankoliassaan jokainen ihmiskohtalo tuntuu mielettömän kauniilta, jollain tavalla toiveikkaalta. Samuli Putron musiikissa sanoituksilla on aina ollut uskomattoman suuri merkitys, tavallaan mies lähestyy musiikkia nimenomaan juuri sanoitusten kautta ja sävelpuolella mennään suhteellisen maltillisella, mutta kuitenkin nerokkaalla linjalla: ehkä juuri siksi rakastuin Putroon vuosia sitten, löysin sanoitusten melankoliasta elämän kauneuden ja kävelin talvipäivien kirkkaudessa musiikin kuiskaillessa ilmaan rakkauttaan, vaikkakin surullista. Neljäs sooloalbumi kuulostaa ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen tietynlaiselta näytelmältä tai elokuvalta valkokankaalla elokuvateatterin hämärässä, siinä on maailman kauneinta runoutta verhottuna melankoliaan ja karuihin ihmiskohtaloihin - tämä albumi kätkee itsensä vielä viattomuuteen, uskon löytäväni sanoituksista vielä uskomattoman paljon käännekohtia ja istuvani parvekkeella miettimässä, kuinka rakastan.
Albumilla ollaan nimensä mukaisesti taitekohdassa, erilaiset ihmiskohtalot yksinhuoltajaisästä koulukiusattuun poikaan murtautuvat sydämeni onkaloihin ja kaikessa melankoliassaan jokainen ihmiskohtalo tuntuu mielettömän kauniilta, jollain tavalla toiveikkaalta. Samuli Putron musiikissa sanoituksilla on aina ollut uskomattoman suuri merkitys, tavallaan mies lähestyy musiikkia nimenomaan juuri sanoitusten kautta ja sävelpuolella mennään suhteellisen maltillisella, mutta kuitenkin nerokkaalla linjalla: ehkä juuri siksi rakastuin Putroon vuosia sitten, löysin sanoitusten melankoliasta elämän kauneuden ja kävelin talvipäivien kirkkaudessa musiikin kuiskaillessa ilmaan rakkauttaan, vaikkakin surullista. Neljäs sooloalbumi kuulostaa ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen tietynlaiselta näytelmältä tai elokuvalta valkokankaalla elokuvateatterin hämärässä, siinä on maailman kauneinta runoutta verhottuna melankoliaan ja karuihin ihmiskohtaloihin - tämä albumi kätkee itsensä vielä viattomuuteen, uskon löytäväni sanoituksista vielä uskomattoman paljon käännekohtia ja istuvani parvekkeella miettimässä, kuinka rakastan.
Olavi Uusivirta - Ikuiset Lapset (2014)
Kun Olavi Uusivirran uusimman albumin ensimmäinen singelohkaisu ilmestyi, istuin pikkukaupungin hiljaisuudessa aamuauringon ensimmäisten säteiden murtatuessa keittiöön ja kuuntelin kyseisen raidan sanomatta sanaakaan, olin täydellistä sanattomuutta. Tuntui uskomattomalta huomata, ettei kyseinen raita jättänyt jälkeensä onnellisuutta rintalastani alle tai saanut hymyilemään loputtomasti: huomasin kuuntelevani tuntematta sisälläni mitään, kyseisestä ensimmäisestä singlelohkaisusta tuli tavallaan kaukaisesti mieleen Tehosekoitin ja vuosikymmenten takainen elämä pikkukaupungissa, mutta hymyilemään se ei kuitenkaan saanut.
Kaikesta huolimatta halusin odottaa helmikuun lopussa ilmestyvää albumia innoissani, sillä Olavi Uusivirta ei ollut pettänyt vielä kertaakaan uransa aikana ja tavallaan olin odottanut uuden albumin ilmestymistä ennen ensimmäistä singlelohkaisuakin. Uuden albumin tullessa ennakkokuunteluun viikkoa ennen ilmestymistään huomasin kuitenkin hymyileväni ensimmäisen biisin kaikuessa auringonsätein valaistuessa keittiössä, kuunneltuani albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen uskalsin hengähtää ja kirjoitin, ettei Olavi Uusivirta pettänyt tälläkään kertaa. Eilen kävelin Fredrikinkadulle kuuntelemaan tämän albumin ensimmäistä kertaa akustisena livenä, seisoin ihmismeren keskellä kuuntelemassa akustisen kitaran tarinoivan loputtomasta nuoruudesta ja kyyneleet silmäkulmassa hymyilin, tämän albumin hienouden ymmärtää vasta kuullessaan sen akustisena livenä: riisuttuna versiona ilman värivalojen loistetta ja levylle tallennettua täydellisyyttä, sellaisena se murtaa jokaisen suojamuurini tuntematta minkäänlaista armoa. Olavi Uusivirta, olen rakastanut uuteen albumiisi ja kahden viikon päästä aion hukkua värivaloihin Tavastialla.
Lähetä kommentti