musiikki selkärangassa

Tammikuussa vaelsin tähtitaivaan loisteessa pikkukaupungin hiljaisilla kaduilla, katselin maailmaa auringonsäteiden maalatessa maailmaa lämmöllään ja kirjoitin lapsuudestani punaisella maalatussa portaikossa, unohduin kirjojen sivuille kirjastojen hiljaisuudessa. Valokuvasin maailman kauneutta kahdekymmenen asteen pakkasessa, nukahdin puhtaisiin lakanoihin näkemään unta lentämisestä tähtitaivaan kirkkaudessa ja toisinaan tunsin rauhallisuuden rintalastan alla, mutta kertaakaan en löytänyt itseäni värivalojen loisteesta musiikin lyödessä kasvoille uskomattomalla voimalla. Kuukauteen en tuntenut musiikkia selkärangan jokaisessa nikamassa, nostanut käsiäni ilmaan sinisten värivalojen häikäistessä silmiä tai huutanut ääntäni käheäksi pelkästä onnellisuudesta, kuukauteen en hymyillyt eturivin hämärässä.

Kuukausi ilman värivalojen loistetta eturivissä on tuntunut ikuisuudelta, joten tällä viikolla hukun värivalojen loisteeseen ja olen mielettömän onnellinen kitaroiden iskiessä tarinoillaan vasten kasvojani. Tänään suuntaan kaikista suurimman musiikkirakkauden keikalle konserttisalin hämärään, hymyilen loputtomasti musiikin täydellisyydelle ja olen uskomattoman onnellinen, Von Hertzen Brothers on kerta toisensa jälkeen mielettömän suurta rakkautta. Huomenna en välttämättä ehdi tuntea katkeruutta suurimman musiikkirakkauden kevään keikkalistan lyhyydestä, sillä suuntaan Jenni Vartiaisen keikalle rakastamaan elämää sinisten värivalojen loisteessa ja lauantaina suunnataan pikkusiskoni kanssa Tavastialle ottamaan selvää siitä, miksi Juha Tapion keikoilla on tapana olla loppuunmyytyjä. Olkaan äärettömän onnellisia ja huutakaa äänenne käheäksi rakkaudesta, loppuviikko on täynnä suurta rakkautta.