1/09/2014

postcards

 photo postikortteja067_zpscc9c415d.pngOlavinlinnan perustamisen aikaan 1400-luvulla kivilinnan vieressä olevalle saarelle syntyi  asukasyhdyskunta, jonka ensimmäiset asukkaat olivat linnanrakentajia, käsityöläisiä ja muuta linnoituksen palveluksessa ollutta väkeä. Asukasyhdyskunnan vakiintuessa vuosien saatossa Pietari Brahe antoi sille kaupunkioikeudet, Savonlinnan kaupunki perustettiin vuonna 1639 ja seisoessani vuosisatoja myöhemmin kilometrien päässä kivilinnasta bussipysäkillä vaihdetaan muutama yksittäinen lause, jäädään tuijottamaan kaukaisuuteen näkemättä kuitenkaan mitään ja bussin kaartaessa harmaalle pysäkille noustaan kyytiin, jäädään istumaan kauas toisistamme. Ohikiitävään maisemaan sekoittuu muistoja hiljaisuuteen hukkuneilta illoilta ja katseeni kiinnittyy kaupungin menneisyydestä kertoviin puutaloihin, jotka valvovat harmauteen kietoutuvaa liikennettä kertoen edelleen sykähdyttäviä tarinoita vuosikymmenten takaisista hiekkateistä. Havahdun ohikiitävän maiseman harmaudesta ja kirjakaupan kohdalla jatkan matkaani kävellen, hitain askelin kävelen elokuvateatterin ohitse ja kadunkulmassa nainen polttaa viimeistä tupakkaansa hermostuneena. Katselen hänen vaaleita hiuksiaan ja kasvoille unohtuneita murheita, jotka piirtävät juonteita kalpeille kasvoille muistuttaen vuodesta toiseen jatkuneesta kiireisestä elämäntavasta.

Aamuyöhön jatkuneista illoista tai kasaantuneista huolista työpöydällä, mutta ohikulkijoihin nainen ei kuitenkaan luo ensimmäistäkän katsetta, katselee ilmeettömänä kaukaisuuteen kuin etsien jonkinlaista vastausta loputtomiin murheisiinsa. Kävelen uudelle kirjastolle kaivaten vanhan kirjaston lämmintä tunnelmaa, korkeiden kirjahyllyjen väliin unohtumista ja pienen musiikkikirjaston tuoksua,  joka unohdettiin menneisyyteen uuden kirjaston noustessa korkeana vanhan rautatieaseman liepeille. Uusi kirjasto on valoisuutta kolmessa kerroksessa, istun toisessa kerroksessa punaisella nojatuolilla lukemassa täydellisyyttä rivien välistä ja vastapäätä ruskeahiuksinen nainen selailee tilastotieteen kirjallisuutta, vaihtaa sivua levottomana. Kuuntelen naisen puhuvan hetkittäin itsekseen, vaihtavan itsensä kanssa yksittäisiä lauseita tilanteen toivottomuudesta ja katselen sitten hänen nousevan nojatuoliltaan levottomuus edelleen kintereillään.
 photo postikortteja026_zpsd9df4947.png
Tunnen itseni levottomuuden kanssa tanssivan naisen vastakohdaksi. Minä, joka kuljen päivittäin kiireisyyteen verhoutuvilla kaduilla rautatieasemalta raitiovaunujen ihmisvaltameriin, käännän sivua tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä levottomuuden tanssiaskelista. Ulkona maisema verhoutuu tummansiniseen samettiin, vaellan valkoisten kirjahyllyjen välissä palauttamassa kirjoja paikoilleen ja kävelen sitten katuvalojen loisteessa katselemaan, kuinka valonheittimet maalaavat Erik Akselinpoika Tottin 1400-luvulla rakennuttamaa kivilinnaa kirkkaudellaan. Muistelen viidentoista vuoden takaista lämmintä syyspäivää, kun ensimmäisen koulupäivän jälkeen kävelin isäni kanssa kivilinnan viileissä portaikoissa oppaan kertoessa meille tarinaa tytöstä, joka rangaistukseksi petturuudesta muurattiin elävänä muuriin ja jonka hautapaikasta sittemmin versoi pihlaja. Kyseisen pihlajan sanottiin verenpunasine marjoineen symboloivan tytön viattomuutta, ajattelen katsellessani kivilinnan seisovan edelleen ylväänä pimenevässä illassa ja kuuntelen, kuinka jossain kauempana puhutaan venäjää äänenvoimakkuuden kohotessa hetkittäin.

Saman kivilinnan varjoon olen unohtunut lukemattoman monta kertaa miettimään itseäni, juonut kuohuviiniä kesäillan hiljaisuudessa ja katsellut oopperavieraiden poistuvan näytöksen jälkeen rantatietä pitkin keskustaan. Olavinlinna on minulle tavallaan enemmän kuin postikortteihin kuvattu kivilinna, hymyilen kylmyyden tarttuessa sormenpäihin ja kävelen sitten viereiselle mukulakivikadulle, joka on tämän pikkukaupungin vanhinta kaupunkinympäristöä vanhoine puutaloineen. Kadunkulmassa mies ulkoiluttaa kahta koiraansa, mutta hänen mentyään tunnen hiljaisuuden hiipivän selkäytimeen tietynlaisena pelkona ja mieleeni palaa tarinoita viidentoista vuoden takaisilta kesäpäiviltä, kun käveltiin Linnankatua pitkin kivilinnalta torille ostamaan kotimaisia mansikoita. Tämän pikkukaupungin kaduille olen jättänyt palasen sydämestäni, mietin lopulta seisoessani elokuvateatterilla odottamassa kyytiä kaupungin toiselle puolelle ja katselen yksinäisen miehen tutkailevan elokuvatarjontaa elokuvateatterin valaistussa näyteikkunassa. Täällä elokuvat menevät vain muutaman viikon ajan ja on oikeastaan kiirehdittävä nähdäkseen suosikkielokuvansa jatko-osan, mutta rauhallisuutta tästä kaupungista löytyy muutaman viikon jälkeenkin.
 photo postikortteja075_zpsa641b89a.png

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti