Joulukuun ensimmäisenä istun jumalanpalveluksessa lausumassa uskontunnustusta kyyneleet silmäkulmassa, hiljennyn rukoilemaan maailmanrauhaa ja tunnen mielettömän suurta kiitollisuutta kaikesta saamastani. Kirkkokuoron laulaessa unohdun miettimään itseäni, vuodentakaista ristiriitaisuutta parvekkeella iltahämärässä ja tunteiden hirmumyrskyjä rautatieaseman kylmyydessä lumihiutaleiden putoillessa hiljalleen kasvoille, ristiriitaisuuteen päättynyttä runollisuutta maailman suurimmasta rakkaudesta ja itkeneitä kasvonpiirteitä aamuyön hiljaisuudessa.
Seurasaareen palatessani mietin ristiriitaisuuden tuntuvan enää vuodentakaisina muistoina hopeareunuksilla verhottuna kylmyyteen, katselen lintuparven lentävän kirkkaalla taivaalla ja unohdun jälleen kuuntelemaan tarinoita vuosisatojen takaisesta onnellisuudesta hirsitalojen hämärässä; lukukinkereistä suuressa salissa lumihiutaleiden jäädessä ikkunaruutuihin, suomenhevosista kahdenkymmenenviiden asteen pakkasella ja puhdetöistä pirtin lämmössä iltahämärän laskeutuessa. Silmät suljettuina kuuntelen uskomatonta hiljaisuutta karjapihan aavemaisuudessa ja paljon myöhemmin istun kynttilänvalossa miettimässä, kuinka mielettömän onnellinen oikeastaan olenkaan.
Lähetä kommentti