11/14/2013

NOT COMING HOME III


Viime lauantaina kävelin rautatieasemalla ihmisten juostessa kiirettään vasten toistensa kasvoja, kaikki oli kuin mykkäfilmistä jostain vuosikymmenten takaa ja suojatiellä autojen valokeilat juoksivat kilpaa toistensa kanssa; niilläkin oli mieletön kiire, kilpajuoksua aikaa vastaan ja ei mitään mahdollisuuksia voittaa. Istuin bussissa jääden kiinni ohikiitäviin katuvaloihin Helsingin jäädessä kauas taakse, hetkessä ympärillä oli enää pelkkää pimeyttä ja sitten seisoin hiljaisella asemalla syystuulen tarttuessa hiuksiin; Tampere kertoi mulle tarinoita elämää suuremmasta vapaudesta ja istuin hetkeksi kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita ajatusten ollessa tähdenlentoja jostain kaukaisuudesta. Harhailin kadunkulmalta toiselle hiljaisten katuvalojen seuratessa mun matkaa korkealla yläpuolella, olisin halunnut tanssia läpi kaupungin pelkästä vapauden riemusta ja olla sitten vain äärettömän hiljaa, kun kaupunki ympärillä kuiskailee rakkautta jokaisessa sävellajissa.

Myöhemmin seisoin ylioppilastalon hämärässä odottamassa jotain uskomattoman kaunista, puolentoista tunnin odottamisen jälkeen olin pelkkää suurta onnellisuutta laulaja-kitaristin silittäessä mun hiuksia ensimmäisen biisin aikana ja sanojen it's a destructive machine ticking the numbers every second builds the pressure in my head muistin jälleen kerran keikoilla käymisen hienouden. Loputtomasti hymyillen rakastin jokaista hetkeä ensimmäisestä biisistä viimeisiin sanoihin, nostin kädet ilmaan kerta toisensa jälkeen päästäen irti kaikesta ja huusin ääntäni käheäksi täydellisistä sanoista; olin jälleen enemmän kuin koskaan elossa ja kitaroiden iskiessä tarinoillaan vasten kasvoja olin olemassa vain sitä hetkeä varten. Tunsin selkärangassa valtameren verran maailman suurinta rakkautta, suljin silmäni hetkittäin kadottaakseni todellisuuden täydelliseen musiikkiin ja sanoihin bring me home where i belong bring me home bring me home, viimekertainen unenomainen täydellisyys vaihtui järjettömän suureen lavalta yleisön viimeiseen riviin saakka yltävään tunnelataukseen ja ehkä siellä lavalla nautittiin vähintään yhtä paljon kuin yleisössä.

Muistikirjaan rakkaita terveisiä mustalla tussilla, mua käskettiin hymyilemään enemmän ja lopulta puoli kolmen aikaan yöllä kyyneleet eivät jääneet kiteiksi silmäkulmiin mun halatessa Mikko von Hertzeniä; kiitollisuus kasvoi uskomattoman suureksi ja sanat eivät enää riittäneet. Pärjäätkö sä, multa kysyttiin huolestuneena ja myöhemmin kävellessäni nimettömillä kaduilla katuvalojen kertoessa jälleen tarinoitaan vapaudesta mietin olleeni sinä iltana onnellisempi kuin koskaan aiemmin; tämä keikka oli ehdottomasti paras ja tunnelataukseltaan kaunein, jonka mä olen saanut todistaa. Vielä saapuessani Helsinkiin seitsemän aikaan aamulla olin pelkkää järjettömän suurta onnellisuutta, loistin rakkauttani hiljaisilla kaduilla ja kirjoitin muistikirjaan sanoja kiitollisuudesta.

Lisää kauniita lauseita aiheesta täällä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti