14. marraskuuta 2013

NOT COMING HOME II

 photo vhb113_zps08578c2b.png photo vhb122_zps78e9971e.png
Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä istuin junassa matkalla kotiin rumien sanojen iskiessä vasten kasvoja, seuraavana päivänä istuin nojatuolissa vastaamassa uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin psykologin vastaanotolla ja myöhemmin kävelin tuntemattomilla kaduilla eksyen omiin ajatuksiini; neljän viimeisimmän vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohitse filminauhana, en tunnistanut itseäni ensimmäisestäkään kohtauksesta ja seuraavassa kadunkulmassa kysyin itseltäni olenko mä todella ihminen, joka hukkuu murheisiinsa tunnistamatta onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoilta. Silloin lopulta ymmärsin, etten halua enää harhailla kadunkulmasta toiseen näkemättä maailman kauneutta ja istua parvekkeen hämärässä itkemässä elämääni; joistain asioista täytyi osata päästää irti, opeteltava avaamaan silmänsä maailman kauneudelle ja astuttava ulos kuoresta, jonka turvaan olin piiloutunut vuosien mittaan pääsemättä sieltä enää päivänvaloon.

Samana päivänä löysin kauneuden vanhasta musiikkirakkaudesta, sanoista you’re somewhere in the middle of the rain but your sun is waiting at the horizon till the pain has gone ja olin pelkkää hiljaisuutta auringonlaskun maalatessa taivasta vaaleanpunaisella; niissä sanoissa oli yksinkertainen totuus elämästä ja lupaus siitä, että maailmassa on vielä mielettömän paljon ymmärrettävää. Toista vierailua psykologin hämärässä vastaanottohuoneessa ei tullut, aloin etsimään itseäni lumenvalkeaan verhoutuneilta kaduilta, istuin kerta toisensa jälkeen parvekkeella kirjoittamassa ruutupaperille sanoja maailman kauneudesta ja etsin vastauksia uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin; kuka mä olen oikeastaan olen, millaisia asioita mä elämässä arvostan ja millaisia asioita mä elämältä haluan?

Niihin kysymyksiin uskoin löytäväni vastauksia olemalla kärsivällinen ja kuuntelemalla itseäni enemmän, mutta lopulta löysin itseni kävelemästä satamassa aamuyöhön saakka jatkuneiden juhlien jälkeen tuuliaisen tarttuessa hiuksiin. Mintunvihreät kengät jalassa tunsin olevani yhä toivottomammin eksynyt kysymyksiin betoniviidakoiden armottomuudessa ja kesäkuun kymmenentenä päivänä päätin lopulta suunnata takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin etsimään itseäni maailman tutuimmilta kaduilta; niiltä kadunkulmilta, jotka ovat nähneet kaksikymmentä vuotta mun elämästäni. Istuin viikkoja kirjoittamatta sanaakaan, kävelin metsäpoluilla hengittämässä raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä ja kerta toisensa jälkeen löysin itseni itkemästä omaa elämääni hiljaisilla kaduilla, kun jokin rintalastan alla kasvoi niin suureksi että olisin halunnut huutaa huutamasta päästyäni; menneisyys tuntui raskaana taakkana selkärangan jokaisessa nikamassa mun juostessa kovempaa kuin koskaan ja herätessäni liian aikaisin matkustamaan maaseudun rauhaan.
 photo vhb001_zps2c7d1307.png
Heinäkuun lopulla palasin Helsinkiin hymyilemään typerästi järjettömän suurelle rakkauden määrälle Von Hertzen Brothersin keikalla, kun sanat i wish i could be like a rainbow bringing a smile on your face olivat juuri ne oikeat siihen tilanteeseen ja kyyneleet jäivät kiteiksi silmäkulmiin. Kädet ilmassa päästin irti kerta toisensa jälkeen ja vesipisaroiden pudotessa kasvoille olin pelkkää onnellisuutta ilta-auringon loisteessa; silloin mä uskoin ymmärtäneeni jotain tämän maailman kauneudesta ja ehkä siitäkin, kuinka peilikuvasta katsoi omalla tavallaan kaunis ihminen. Seuraavan kuukauden ajan etsin itseäni museoiden hiljaisuudesta, seikkailin tuntemattomilla kaduilla ilman karttaa ja istuin öiden hämärässä juomassa viiniä hienojen ihmisten kanssa kadottaen hetkiä alkoholin aiheuttamaan onnellisuuteen, kunnes syyskuun ensimmäisistä päivistä lähtien tunsin jälleen olevani eksynyt kysymysten armottomaan betoniviidakkoon; keksin tekosyitä voidakseni viettää kokonaisia viikonloppuja yksin ja tekosyitä välttääkseni alkoholin värittämiä iltoja. Mä en halunnut enää satuttaa itseäni vääränlaisilla ystävyyssuhteilla tai turruttaa tunteita alkoholilla ja lokakuun kuudentena istuin suuressa salissa meditoimassa ensimmäistä kertaa elämässäni, tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni Amman ja samana iltana seisoessani Myyrmäen asemalla tiesin tarkalleen, millaisia asioita mä elämältä haluan ja millaisia asioita mä tässä elämässä arvostan.

Tämä vuosi on ollut tavallaan mielettömän antoisa, mutta samalla tämä on ollut uskomattoman raskas vuosi ja mä olen joutunut päästämään irti monista asioista: muistoista vuosien takaa, joistakin ystävyyssuhteista ja lukemattoman monista muista ristiriitaa aiheuttavista asioista. Tämän vuoden aikana mä olen oppinut päästämään irti sisäisistä ristiriidoista ollakseni onnellinen, luopunut esimerkiksi aamuyön ensimmäisiin tunteihin saakka juhlimisesta ja vähitellen oppinut näkemään maailman kauneuden jokaisessa kadunkulmassa tuntien sisäistä rauhaa tämän kaupungin kiireisillä kaduilla. Näiden kymmenen kuukauden aikana mä olen löytänyt sisältäni aivan uudenlaista rakkautta, uskaltanut taas hymyillä pienille asioille ja uskonut lopulta löytäneeni vastaukset niihin uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin. Musiikkikarttojen avulla kokonaiseksi ihmiseksi, mietin viime lauantaina nostaessani kädet ilmaan Von Hertzen Brothersin keikalla kahdeksatta kertaa tänä vuonna ja tunsin kaiken tämän vuoden aikana tapahtuneen huipentuvan siihen onnellisuuteen.

Von Hertzen Brothers on ollut musiikillaan läsnä jokaisessa tilanteessa tänä vuonna, mä olen vuodattanut miljoonia kyyneliä sanojen been lost in these darkest fears for so many years still trying to find the way out from this mind lävistäessä tajuntaa ja istunut sitten auringonlaskujen aikaan kallioilla rakastamassa maailman kauneutta samaisen bändin musiikin maalatessa horisontissa siintävää kaupunkia vielä entistäkin kauniimmaksi; tämän bändin musiikki on nähnyt tänä vuonna jokaisen kyyneleen elämän kaatuessa niskaan, jokaisen varovaisen hymyn maailman näyttäessä vihdoin uskomattoman kauniilta ja vaikka viime lauantaina itkin Mikko von Hertzenin olkapäätä vasten, mä olin aivan käsittämättömän suurta onnellisuutta jokaisella solullani. Sanat eivät riitä kuvailemaan kiitollisuuden määrää, ilman kyseistä bändiä mä en todennäköisesti istuisi tässä kirjoittamassa sanoja onnellisuudesta tai ylipäätään olisi koskaan uskaltanut päästää irti kaikista niistä asioista, jotka lopulta vain satuttivat.

Kiitos.
 photo vhb110_zpsf50cd213.png photo vhb109_zpsab7e7557.png photo vhb068_zps848cc301.png

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti