11/02/2013

muistin etten tahdo unohtaa

 photo 2013-10-27210347_zps7cd6de0b.png photo 2013-10-27202840_zps2a92f020.png
 PMMP @ HELSINGIN JÄÄHALLI 27 10 2013

Kymmenen vuotta sitten radioissa soivat sanat heitetäänkö pois kaikki housut ja paidat lähdetään lennolle, saman kappaleen sanat soivat myös eräässä mainoksessa vanhan putkitelevision ruudulla ja yksitoistavuotias tyttö sai joululahjaksi levyn, jota ei arvannut kuuntelevansa vielä kymmenen vuoden päästäkin kyyneleet silmissä. Samaisen joululahjaksi saadun levyn äänimaailma sai värittää lapsuuden viimeisten vuosien haikeutta vaaleansinisellä tapetoidussa huoneessa, sitä kuunneltiin kavereiden kanssa rivitalohuoneiston yläkerrassa lumilinnan rakentamisen jälkeen ja vaikka lapsen mieli ei pystynyt ymmärtämään sanojen perimmäistä merkitystä, opetti PMMP silti alusta asti ottamaan jokaisesta hetkestä kaiken irti.

Kahdeksan vuotta sitten vietin viimeisiä iltoja vaaleansinisellä tapetoidussa huoneessa, pakkasin elämäni muuttolaatikoihin ja makasin tyhjässä huoneessa sanojen sisällä on sinussa vesi raskas rannaton se tahdotonta liikuttelee maalatessa vaaleansinisiä seiniä melankolialla. Lapsuuden metsän jäädessä taakse sanat lohduttivat vaaleahiuksista tyttöä vieraalta tuntuvassa huoneessa, saattelivat uuteen kouluun yläasteen ensimmäisenä päivänä ja lapsuuden viimeisten vuosien jäädessä opettivat olemaan varovainen rakkaudessa. Sanat olet tosi huonona hätäovi auki ja toinen jalka ulkona pakotie valmiina kertoivat pelottavan osuvasti rakkaudesta; kuinka se välillä pelottaa uskomattoman paljon, kuinka se jättää jälkensä vahvempaankin ihmiseen ja kuinka rakkaus on silti sen arvoista.

Ehkä juuri kyseisen bändin ansiosta opin uskomaan rakkauteen, seitsemän vuotta sitten istuin violetillä tapetoidussa huoneessa syntymäpäivälahjaksi saamani levy kädessä ja lapsuuden viattomuuden kadottua tuhkana tuuleen toistin vihaisena sanoja kaikki sanoo sävyyn säälivään oma vika kun tällaiseen jään mut en tiedä enää itsekään ketä pelkään. Amnestyn kampanjan mukaisesti nimetty yhtyeen kolmannen levyn avausraita kertoo säälimättä naisiin kohdistuvasta väkivallasta, single-julkaisun kaikki tuotot menivät suoraan kampanjan hyväksi ja vaikken mä ole koskaan henkilökohtaisesti joutunut väkivallan kohteeksi missään elämäntilanteessa, saavat kyseisen biisin sanat vieläkin tuntemaan mielettömän suurta vihaa väkivaltaan syyllistyneitä ihmisiä kohtaan. Ehkä juuri sanat jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut antoivat uskoa ja lohtua väkivallan uhreiksi joutuneille naisille, siitä mä olen vielä tänäkin päivänä kiitollinen.
 photo 2013-10-27204455_zps740da79f.png
Todellisuus alkoi iskeä vasten kasvoja, yläasteen viimeinen vuosi oli mulle henkilökohtaisesti järjettömän raskas ja en osannut hymyillä syksyisissä luokkakuvissa; en osannut hymyillä missään tilanteessa, aloin kirjoittamaan melankoliaa huutavia sanoja muistiinpanojen reunaan ja iltaisin istuin pimeässä huoneessa yksin musiikin kanssa. Kävelin kotimatkat kyyneleet silmissä musiikin lävistäessä tajuntaa ja niinä harvoina hyvinä hetkinä keinuin musiikin tahdissa villasukat jalassa pitkin parkettilattioita sanojen minä vaihtaisin kaiken pois raskas on kivi kantaa vedenselät puhuisivat aamuisin kuinka on kaunis maa silittäessä hiuksia kertoen tarinaa siitä, kuinka vielä jonain päivänä kaikki päättyy kauneuteen.

PMMP oli yksi niistä asioista, joiden ansiosta ylipäätään selvisin elämäni raskaimmasta vuodesta. Lukion ensimmäisenä vuonna istuin valkeilla käytävillä yhdeksän aikaan aamulla, kirjoitin sanoja elämää suuremmasta rakkaudesta ja opettelin uudelleen hymyilemään sanojen se vaikenee joka pelkää muiden mieltä ja hiljeten väistää vain tyhmemmän tieltä soidessa yhä uudelleen vaaleanpunaisessa soittimessa. Viimeistään näillä sanoilla PMMP opetti olemaan rohkeasti oma itsensä välittämättä muiden katseista, sanomaan omat mielipiteensä vasten toisten ihmisten kasvoja ja kunnioittamaan itseään; mä en enää koskaan alentunut muiden tahdolle, nauroin jokaiselle täydelliselle ihmiselle ja ymmärsin, kuinka on rikkautta olla omalla tavallaan hajalla.

Viisi vuotta sitten pääsin ensimmäistä kertaa hukkumaan värivaloihin yhtyeen noustessa lavalle, pidin hienojen ihmisten käsistä kiinni musiikin hakatessa tajuntaan uskomattomalla voimalla ja olin enemmän kuin koskaan elossa. Siitä lähtien hukuin niihin värivaloihin joka vuosi vähintään yhdillä festareilla, eivätkä festarit olleet enää mitään ilman sanoja kaadetaan viinii tartutaan kiinni lennetään taivaan lintuja päin. Kerta toisensa jälkeen hukuin sinisiin värivaloihin pimeyden maalatessa maailmaa mustalla, huusin ääneni käheäksi maailman hienoimmista sanoista ja onnellisuuden ollessa elämää suurempaa tanssin jalkani kipeiksi; nostin kädet ilmaan huutaen luvattoman kovaa, hymyilin hymyilemästä päästyäni ja puolitoista vuotta sitten kävelin töiden jälkeen ostamaan yhtyeen viimeiseksi jääneen pitkäsoiton.
 photo 2013-10-27202504_zpscfea7516.png
Joka rakkaudesta ei nouse ilmaan milloinkaa se ei kappaleiksi liian korkeella mennä saa, sen biisin kertosäkeessä laulettiin kevään vaihtuessa pikkuhiljaa kesäksi ja niiden sanojen jälkeen mä laskin päiviä levynjulkaisupäivään vain ymmärtääkseni, etten tainnut taaskaan odottaa turhaan. Bändin kuudes pitkäsoitto  kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta, mutta sen lisäksi myös naiseudesta ja uuden askeleen ottamisesta elämässä. Asioista, joista puhutaan paljon ja siltikään ei ymmärretä. Makasin parkettilattialla tuntien musiikin selkärangan jokaisessa nikamassa, muistelin yhdeksän vuoden takaista vaaleahiuksista itseäni ja liikutuin kyyneliin asti huomatessani olevani melkein aikuinen; yhdeksän vuotta sitä lapsuuden viattomuutta vanhempi ja silti mä istuin edelleen kuuntelemassa saman bändin levyä kuin silloin yhdeksän vuotta sitten.

Kyseisen levyn viides raita nousi välittömästi mun ehdottomaksi suosikiksi sanoitustensa ansiosta, sanoilla itseinhosta ihmisvihasta hyvää bisnestä muovilihasta sinä olet kauniimpi kaduilla loisteputkimaailman valoissa se kertoo nykypäivän maailmassa vallitsevasta median asettamista paineista ja vaikka sanoitukset on kirjoitettu osittain humoristiseen sävyyn, niistä jokainen kertoo säälimättä totuuden nykymaailman tilanteesta. Samoja sanoja mä toistin viime sunnuntaina Helsingin jäähallissa yhtyeen viimeisellä keikalla, nostin kädet ilmaan kerta toisensa jälkeen hukkuen värivalojen loisteeseen yleisömeren keskellä ja olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin.

Yhtyeen lisäksi lavalle nousivat illan aikana monet uskomattoman lahjakkaat muusikot, jäähallin hämärässä nähtiin pyrotekniikkaa ja valot olivat huolellisesti suunniteltuja; erikoistehosteissa ei tosiaan säästelty ja loppuunmyyty keikka yllätti uskomattomuudellaan sekunti toisensa jälkeen. Tanssin jalkani kipeiksi korkokengissä sanojen silti otan koko show'n täyden laidallisen käy miten käy sen koko paketin ainakin jotain uskalsin täyttäessä jäähallia, olin enemmän kuin koskaan aiemmin elossa ja hukutin todellisuuden sinisiin värivaloihin kaiken ollessa mielettömän täydellistä. Kymmenen vuotta mun elämästä tiivistyi niihin kolmeen tuntiin värivalojen loisteessa, yleisömeren keskellä huusin ilmaan muistoja täydellisinä sanoina ja annoin itselleni luvan itkeä tuntematta minkäänlaista häpeää; kyynelten takaa hymyilin loputtomasti, olin onnellisempi kuin koskaan ja samalla uskomattoman surullinen. Lauloin viimeisen biisin sanat tehän ootte jo oikein kun te ootte vaan just noin kaikki mitä te teette ja se miten te ootte hunninko maailmankartalle kyynelten virratessa poskipäille, yhtye on kymmenen vuoden ajan rohkaissut meitä tyttöjä kasvamaan vahvoiksi naisiksi ja ehkä juuri sitä meistä on tullut.

Astuessani kymmenen jälkeen ulos jäähallin ovista tämä kaupunki oli pelkkää harmautta, mä ajattelin kaiken päättyvän siihen hetkeen ja itkin vuolaasti kotimatkalla uskaltamatta kuunnella musiikkia; en halunnut uskoa kaiken päättyneen hetki sitten sinisiin värivaloihin ja maailman kauneimpaan täydellisyyteen. Istuin koko yön hereillä kirjoittaen kauniita lauseita rakkaudesta kyynelten valuessa pitkin poskipäitä, hengitin keuhkot täyteen pimeyttä parvekkeella ja aamulla annoin sanojen jos tyytyy kuuntelemaan merisään ei tunne myrskyn vaaraa veneellään ja eessä siellä on vain valloittamaton täyttää huonetta ymmärtäen, ettei musiikki koskaan katoa mihinkään. Paula Vesala ja Mira Luoti opettivat kymmenen vuotta kestäneen uransa aikana ottamaan jokaisesta hetkestä kaiken irti, uskomaan rakkauteen kaikesta huolimatta, olemaan ylpeä omasta itsestään, kasvamaan tytöstä rohkeaksi naiseksi ja kuten aina ennenkin, vielä uransa päätettyäänkin onnistuivat lohduttamaan kaikista vaikeimpana hetkenä. Haavat eivät parane hetkessä, mutta tällä hetkellä mä olen pelkkää elämää suurempaa kiitollisuutta tätä yhtyettä kohtaan ja mitkään sanat eivät koskaan riittäisi kiittämään näistä kymmenestä vuodesta, joten ehkä mä päädyn päättämään tämän tekstin samoihin sanoihin kuin Mira yhtyeen viimeisen keikan;

vittuun kaikki.
 photo 2013-10-27202743_zpsa657e20f.png photo 2013-10-27210356_zps58f90ddb.png

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti