Tänään mä olen kävellyt kotiin pimeyden vähitellen voittaessa auringonsäteiden hiljaisen tanssin, kuiskaillut ilmaan maailman hienoimpia sanoja ilman äännähdystäkäään ja hymyillessäni kääntänyt katseeni harmaaseen asfalttiin. Keinuvin askelin rakastanut ilmassa tuoksuvaa loppusyksyn kauneutta, kuunnellut lähijunien menevän ohitse kymmenen minuutin välein ja ollut onnellinen siitä, ettei mun tarvitse niiden tavoin kiirehtiä paikasta toiseen; oltava sekunnilleen aikataulussa aamusta iltaan ja valtavan pahoillaan, kun kahden minuutin myöhästyminen on ylitsepääsemätöntä vääryyttä.
Kellon viisareiden juostessa kilpaa eteenpäin mä olen istunut parvekkeella hengittämässä kylmää ilmaa keuhkojen täydeltä, juonut teetä tähtitaivaan avautuessa kauniina kerrostalojen yläpuolella ja kirjoittanut lauseita rakastamisen vaikeudesta. Tapaillut pitkästä aikaa akustista kitaraa vesisateen rummuttaessa ikkunalautoihin, tanssittanut sormia mustilta koskettimilta valkoisille hämärässä huoneessa ja ollut sitten aivan hiljaa, miettinyt musiikin kauneutta; sitä kuinka paljon se lopulta merkitsee ja saa maailman näyttämään mielettömän kauniilta. Illan vaihtuessa yön ensimmäisiin tunteihin on enää sanat in the end you’ll save me no matter if i can’t be found ja mä olen pelkkää suurta onnellisuutta.
Lähetä kommentti