Auringonsäteet lämmittivät selkärankaa tänään mun kävellessä rantaviivaa myöten merituulen tarttuessa leikkisästi hiuksiin, kuuntelin aaltojen lyövän hiljaisena paikallaan seisovaan kallioon ja tunsin, kuinka hiekka jalkojen alla kertoi tarinoita aamuyöhön jatkuneista loppukesän öistä nuotion lämmittäessä poskipäitä. Olin äärettömän hiljaa merituulen kuiskiessa korviin lempeästi, annoin sen heittää hiukset sekaisin ja suljin silmäni lintuparven lentäessä ylitseni sinisellä taivaalla; vapaana kuin taivaan linnut, sanonta palasi mieleeni ja hymyilin hetken aikaa itsekseni.
Kaikki oli aivan mielettömän kaunista syksyn viimeisten auringonsäteiden häikäistessä vihreinä säihkyviä silmiäni ja jossain vastarannalla yksinäiset ehkä hymyilivät samalle kauneudelle; äärettömän kauniille rauhallisuudelle, lempeälle merituulelle ja rantakallioon lyöville vallattomina vapauttaan tanssiville aalloille. Avasin valkoisen kirjan tuuliaisen heittäessä vaaleat hiukseni kasvoilleni, rakastin jokaista lausetta kuin rakastaisin ensimmäistä kertaa ja teki jälleen mieli tanssia; antaa tunteiden liikutella jalkojani vallattomasti rikkinäisissä kengissä ja jättää jalanjälkiä koskemattomaan rantahiekkaan.
En kuitenkaan tanssinut jättäen jalanjälkiä koskemattomaan hiekkaan tai kertoen vapaustarinoita auringonsäteille, mutta suljin silmäni hiljentääkseni ajatukseni hetkeksi. Annoin mielen vaipua vähitellen hiljaisuuteen, tunsin lämpimän merituulen poskipäillä ja avatessani hiljaisuuden jälkeen silmäni horisontissa siintävä kaupunki näytti tavallista rauhallisemmalta, auringonsäteet hyväilivät maisemaa kirkkaudellaan ja rintalastan alla ainoastaan rauhaa.
Siihen rauhaan tuntui hyvältä tuudittautua vielä keskustan harmailla kaduillakin, hymyillä tuntemattomille vastaantulijoille ja rakastua mustavalkoisiin valokuviin museon seinillä. Hakasalmen huvilassa on tällä hetkellä valokuvanäyttely 1950-luvun Helsingistä ja suosittelen vilkaisemaan kyseisen näyttelyn, siinä oli jotain mielettömän kaunista.
Lähetä kommentti