Tällä viikolla mä olen jatkuvasti törmäillyt järjettömään stressiin ja kärsinyt nukahtamisvaikeuksista ajatusten ollessa liian äänekkäitä, joten tänään päätin suunnata jälleen Seurasaareen nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhoittumaan metsän humistessa syystuulessa. Hengitin keuhkot täyteen raikasta ilmaa, tunsin kiireen katoavan selkärangan nikamista ja olisin halunnut tanssia valssia saaren ympäri; rikkinäiset kengät jalassa rakastaa jokaista sammaleen peittämää kalliota ja tuulessa huojuvia vanhoja havupuita. Istuin 1800-luvulta peräisin olevan luhtiaitan suojassa keksimässä tarinoita ihmisistä satojen vuosien takaa; kalaverkkoja kutovista miehistä hirstitalon lämmössä, palvelusväestä kylminä talviöinä tuvan lattialla ja naisista luhtiaittojen hämärässä hiljaisina kesäöinä.
Pieksämäeltä peräisin olevan talon pihassa mietin, kuinka mä olisin onnellinen saadessani elää hetken aikaa sellaista elämää; nukkua puulämmitteisessä hirsitalossa talviyön kylmyydessä, valjastaa hevosia matkaa varten ja elää todellisuutta ilman nykypäivän turhuuksia. Välillä tunnen syntyneeni vuosikymmeniä tai vuosisatoja liian myöhään, mietin kävellessäni metsäteillä puiden edelleen humistessa syystuulessa ja istuin sitten sammaleen peittämälle kalliolle katselemaan kauas horisontiin. Suljin silmän hiljentääkseni ajatukseni, olin hetken aikaa jossain toisessa todellisuudessa ja avatessani silmäni hämärä alkoi laskeutua horisontissa siintävien korkeiden kerrostalojen päälle; mä olin pelkkää hiljaisuutta, kävelin rikkinäisissä kengissä valkoista siltaa myöten pois saarelta ja bussissa vaaleahiuksisella tytöllä oli punainen villakangastakki.
Lähetä kommentti